Arvoisat blogini lukijat. Kehoitan teitä lukemaan keskiviikon 28.1.2009 Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulta Marjut Lindbergin kirjoittaman kolumnin, joka on otsikoitu: Terveyspalveluista puuttuu linja.
Juttuun on kirjoitettu kaikki se, mitä suomalaiset terveyspalvelut tänä päivänä pitävät sisällään.
Samalla voi vertailla mihin asemaan asettuu sote/helli suomalaisessa terveyspalvelukentässä.
Marjut Lindbergin kolumni on kaikilta osiltaan täyttä asiaa. Henkilökohtaisesti ajettelen terveyspalveluista juuri hänen tavallaan.
Lähetin kirjoituksen johdosta Marjut Lindbergille kiitokset, jotka hän ystävällisesti otti vastaan ja kiitti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
HS - Pääkirjoitus - 28.1.2009 -
MARJUT LINDBERG MARJUT.LINDBERG@HS.FI
KIRJOITTAJA ON HELSINGIN SANOMIEN PÄÄKIRJOITUSTOIMITTAJA.
Terveyspalveluista puuttuu linja
Lait määräävät, että kuntien pitää järjestää asukkaittensa terveydenhoito, ja järjestämistä tuetaan valtionosuuksilla. Tasa-arvoperiaatteen mukaan palveluiden laadun ja saatavuuden pitäisi myös olla maan eri osissa yhtäläinen ja asukkaiden varakkuudesta riippumaton.
Miten tavoitteita yritetään täyttää, jääkin jokaisen kunnan itsensä päätettäväksi. Itsemääräämisoikeuden huumassa on syntynyt kymmeniä erilaisia terveydenhoidon järjestämistapoja, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on yksityisten palveluntuottajien osuuden räjähdysmäinen kasvu.
Kuntien järjestämisvastuu toteutuu lähinnä siinä, että ne useimmiten maksavat yksityisten tuottamista palveluista kokonaiskustannuksina enemmän kuin mitä palveluiden tuottaminen maksaisi omana työnä. On helpompaa ostaa palvelut yksityiseltä kuin ruveta muokkaamaan terveyskeskustyötä sellaiseksi, että se kiinnostaisi nuoriakin.
Suomalaisten terveyden- ja sairaanhoidon järjestämisestä puuttuu kokonaan yhtenäinen linja. Sitä on turha vaatia kunnilta niin kauan, kun terveyden- ja sairaanhoitoa ohjaavassa ministeriössäkään ei olla yhtä mieltä siitä, miten ja kenen pitäisi ihmisiä hoitaa - ja missä pitäisi hoitaa.
Sosiaali- ja terveysministeriössä on parhaillaankin käynnissä monia keskenään ristiriitaisia hankkeita ja politiikkaohjelmia. Kymmenen viime vuoden aikana on käynnistetty useita pelastusohjelmia. Nyt pelastetaan erityisesti terveyskeskuksia, aiemmin pelastettiin sairaanhoitoa sairaaloissa.
Ohjelmien uskottavuutta syö se, että peruspalveluministeri Paula Risikko kehittäisi julkista terveydenhoitoa, sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä avaisi terveyskeskusten ja poliklinikoiden ovet yksityislääkäreille ja terveyskeskusten pelastajaksi palkattu Timo Aronkytö tekisi terveyskeskuksista lääkäreiden osittain omistamia yhtiöitä.
Siinä on kunnan terveydenhoitoa järjestävillä virka- ja luottamusmiehillä tekemistä pysyä perässä ja arvailla, minkä linjan mukaan kulloinkin pitäisi edetä, kun yksin ministeriössä ajetaan kolmella hevosella eri suuntiin.
Jotta vaihtoehdot eivät jäisi vain sosiaali- ja terveysministeriön tuotteliaisuuden varaan, lisää eri järjestämismalleja satelee valtiovarainministeriöstä, Sitrasta, Teknillisestä korkeakoulusta, Kuntaliitosta ja monilta muilta terveydenhoidon asiantuntijoiksi itsensä tuntevilta tahoilta.
Kun samanaikaisesti korotetaan potilasmaksuja ja tarjotaan palveluseteleitä, suljetaan mielisairaaloita ja vähennetään vanhusten laitospaikkoja, tarjotaan yksityisille palveluntuottajille markkinat, joista vain tyhmät kieltäytyvät.
Terveysbisneksestä onkin tullut maailman nopeimmin kasvava palveluala. Se kiinnostaa myös kansainvälisiä pääomasijoittajia, ja kaupoissa liikkuvat suuret rahat, kuten Suomen Terveystalosta viime viikolla tehty 162 miljoonan euron ostotarjous osoittaa.
Pääomasijoittajat eivät sijoita terveydenhoitoon, ellei se tuota voittoa. Erikoista onkin se, että yksityinen terveysbisnes pystyy käärimään voittoa sellaisesta toiminnasta, jota kunta ei pysty tappiollakaan tuottamaan. Ostaessaan palveluja yksityisiltä kunta aina vakuuttaa, että palvelut ovat vielä laadultaankin vähintään samantasoisia kuin ne olisivat kunnan omana työtä tuotettuina.
Tapani Kiminkinen, maalaislääkäri Saarijärveltä, on televisiossa esittänyt, kuinka joustavaa ja järkevää lähilääkärin työ voi olla. Polven voi punktoida vaikka huoltoaseman kahvilan rappusilla, kun tuntee potilaan ja taudin entuudestaan.
On tietysti eri asia ottaa piikit esiin lääkärinlaukusta Saarijärven sivukylillä kuin Helsingin Itäkeskuksen metroasemalla. Tarkoituksen pitäisi molemmissa paikoissa kuitenkin olla sama: potilaan pitää saada apua vaivaansa nopeasti ja helposti.
Terveyskeskuksen suurin haaste onkin hoitaa terveyttä. Sairaalat ovat varsinaista sairaanhoitoa varten.
Terveyskeskuksessa tai neuvolassa lääkäri pääsee seuraamaan potilaan kuntoa ja terveydentilaa parhaimmillaan vuosien tai vuosikymmenten ajan. Jos lääkäri onnistuu ohjaamaan tyypillisen suomalaisen kolmiodraaman - kolesterolin, verenpaineen ja sokeriarvojen heittelyn - keskellä elävän ihmisen järjellisemmille elintavoille, hän hoitaa nimenomaan potilaan terveyttä. Siihen pitäisi lääkärille antaa mahdollisuudet ja kannustimet.
Valitettavasti lääkäreiden työtä arvioidaan enemmän potilasmäärien kuin väestön terveyden kautta. Keikkalääkäri katsoo kepeästi neljä tai viisikin potilasta tunnissa, kirjoittaa monista lähetteen sairaalan poliklinikalle lisätutkimuksiin, mutta ei pysty seuraamaan, mitä potilaalle myöhemmin tapahtuu saati perehtymään potilaan aiempaan tauti- ja elämänhistoriaan. Hätäiset kymmenen minuutin kohtaamiset tuottavat etenkin sairaanhoitoa, ei niinkään terveyttä.
Olisi jo korkea aika luoda Suomeen yhtenäinen terveyspoliittinen linja ja korostaa nimenomaan terveydenhoidon merkitystä. Kun ihminen joutuu sairaalakierteeseen, terveydenhoito on jo myöhäistä.
Potilas saa Suomessa hyvää sairaanhoitoa, kun pääsee eri portinvartijoiden ohi sairaalakoneiston käsiteltäväksi. Sairaalaan haluavat myös lääkärit, sillä onhan paljon helpompaa hoitaa paksusuolta, lonkkaa tai sappea kuin kokonaista potilasta.
Terveyskeskusten potilaina on yhä kokonaisia ihmisiä, joilla on perhe, työ ja eletty elämä. Ne kaikki vaikuttavat potilaan kuntoon ja ennusteeseen, ja niitä lääkärin pitäisi osata käyttää työvälineinään potilaan tulevaisuutta suunniteltaessa.
Kuntien päättäjät ja terveyskeskusten johto tarvitsevat johdonmukaisen terveyspoliittisen linjan työnsä tueksi. Jos kunnilta ja lääkäreiltä vaaditaan sitoutumista asukkaiden terveyden edistämiseen, pitää poliitikkojen myös sitoutua tukemaan samaa päämäärää ja lopettaa irtopisteiden keruu mitä erilaisimmilla ja keskenään ristiriitaisilla ehdotuksilla.
Lähetä kommentti