Sunnuntai 22.12.2013.
Mittari näyttää +3,5 astetta.
Taitaa sulaa lumet tykkänään. Takalasi autossa on paksussa töhnässä. Voisi
pestä vaikka lätäkössä, mutta pesuharjat jäi mökille. Se on näitä kahden paikan
ongelmia.
On siinä yksi hyväkin puoli.
Jos sanat lähtee säkenöimään voi mennä hetkeksi rauhoittumaan toiseen
osoitteeseen. Joskus on pitänyt kokeilla sitäkin. Tepsii.
Kaupassa piti käydä, vaikka
eilen povasin, ettei tarvitsisi. Täysmaitoa tarvittiin valkokastikkeeseen. Ei kuulema onnistu
pestyyn maitoon. Näin, että lorautti kermaa täysmaidonkin sekaan. No, hyvää
tuli.
Kaupassa näytti olevan
enemmän asiakkaita kuin arkena. Kolmella kassalla paukuttivat vuoden parasta
tulosta. Ilmeisesti.
Meikäläisellä on ollut tapana
joka vuosi joulun seutuun syödä lipeäkalaa. Yleensä olen kaveriksi joutunut
pyytämään jonkun kaveriksi. Niin nytkin. Pysyvä ihmissuhde ei ymmärrä
lipeäkalan päälle enempää kuin sika hajuvedestä.
Tosin nykyään näyttää käyvän,
että lipeäkalan syöjätkin ovat käymässä vähiin. Alkavat olla Kirkkoniemessä.
Siksi onkin hyvä, että pari kaveria ovat minua huomattavasti nuorempia. Ruoka
kaverit luulisi siis riittävän meikäläiselle muutamaksi kymmeneksi vuodeksi.
Sanovat lipeäkalan haisevan.
Tuoksahtaa se vähän keitettäessä. Silloinkin mielestäni hyvältä. Koiralla
sanotaan olevan 1000 kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä.
Naapurin ikäloppu Emilia
jaksaa lähteä parikolme kertaa päivässä kävelemään. Lähtiessään se haukahtaa
ikkunamme kohdalta tervehdyksensä, että elossa ollaan ja kävelylle lähdössä.
Liekö lipeäkalan keitossa syy, että Emilian tervehdys jäi pelkäksi yritykseksi.
Jokin raja näyttää olevan koirallakin mitä sen hajuaisti kestää. Hyvästäkin
hajusta.
Illan katselin ja kuuntelin
Joulumielelle konserttia. Ja kyynelehdin. Vanhemmiten olen huomannut
herkistyväni. Varsinkin sairaat lapset ovat heikko kohtani.
Huomaan miten hyvin ja
helpolla olen päässyt näissä asioissa elämässäni. Vaikkeuksia on toki ollut,
mutta miten pieniä, oikeastaan olemattomia, jos niitä vertaa vaikkapa eilen
televisiossa esitettyihin lasten sairauksiin.
Jotenki tunnen häpeää
entisistä ajatuksistani, joita paisuttelin ”vaikeuksissani”. Tunnen nöyryyttä
ja kunnioitusta niitä vanhempia kohtaan, jotka jaksavat taistella sairaiden tai
vammaisten lastensa rinnalla vuosi kausia. Samalla ihmettelen mikä kestävyys
löytyy lapsesta jo ensimmäisistä henkäyksistä asti.
Vaikeuksissa elävät lapset ja
heidän vanhempansa tarvitsevat kaiken tukemme, jonka voimme heille antaa
henkisisti ja taloudellisesti.
Vielä yksi joulupakina.....