VALTA KIEHTOO

Onko malttia menestykseen

Demareilla menee gallupeissa hyvin. Joidenkin mielestä ei tarpeeksi hyvin.  Kenelle nykyinen demareiden asema puoluekartassa ei riitä? Kukaan puoluevaltuustossa ei tullut sitä julkisesti sanomaan. Onko media vai yksityinen ajattelija pannut  "vaikutus vajeen" liikkeelle?

Antti Rinne ilmoitti puoluevaltuuston kokouksessa hakevansa jatkokautta puheenjohtajuudelleen. Mikä oli odotettua nykyisessä tilanteessa. Kuka vastuullinen hyppää hyvään suuntaan liikkuvasta junasta?  Hän myös varoitti mahdollisia haastajiaan, että SDP:llä on iso mahdollisuus pilata kannatuksensa sisäisellä riitelyllä. Mielestäni pilaamiseen ei riitelyä tarvita. Kovassa kilvassa jo tulee kolhua puolueen kylkiin, joka varmasti näkyy vaalituloksessa.

Olipa yhteisö mikä hyvänsä, sen sisällä on meneillään aina valtataistelu jossain muodossa. Kysymys on vallasta ja vaikutus mahdollisuudesta. Aina ei yhteisön paras ole tavoitteena, vaan yksilön edut  tunkevat esiin. Puolueissa tätä inhimillistä ominaisuutta verhotaan sanalla demokratia. Niin se vain näyttää olevan.

******

Julkisuudessa Rinteen haastajiksi on mainittu neljä henkilöä. Nimillä ei tässä jutussa ole merkitystä. Kaikki he pidättelevät kantaansa mahdolliseen puheenjohtajakilpaan lähdöstään. Turhaan. Kehonkielestä ja sanavalinnoista näkee, että halu lähteä kilpaan on kova. Lähtöön pitäisi keksiä vaan motiivi, joka gallupluvuista on vaikea kaivaa esiin. Tuskin kukaan kehtaa mainita kilpaan lähdön syyksi Antti Rinteen heikoksi sanotun julkisuuskuvan yksilöimättä sitä tarkemmin. Ja jos yksilöitäisiin oltaisiin koulukiusattujen tasolla. Äänestäjälle on tärkeämpää mitä puhuu kuin miten puhuu.  Yhdeksi puheenjohtaja ehdokkaaksi mainittu Antti Lindtman on siteerannut mukaan lähdöstään itämaista sanontaa: "Tulvan jälkeen vesi kirkastuu." Tähän sopii minun kaikille puheenjohtajakilpaan lähteville siteerata vanhaa suomalaista sanontaa: "Ahneella on paskanen loppu."  Ja muistutan, että SDP:n puheenjohtajalla on oltava hyvät ja luottamukselliset suhteet ammattijärjestöihin  niin kauan kuin kokoomus hoitaa rahamaailman eduista.

******

Suomalainen potkupallo: Pelaajat potkivat palloa. Potkupalloliiton puheenjohtaja potkii päävalmentajaa. Päävalmentaja potkii pelaajia ja niin ympyrä on valmis. Uusi kierros voi alkaa. Miksi kukaan ei potki liittoa ja sen puheenjohtajaa?

******

Jotain hyvää tähänkin pakinaan sentään löytyi. Olen aikaisemmin kirjoittanut mielipiteeni Possesta. Nyt Posse loppui. Milloinkahan Duudsonien  uusinnat saadaan loppumaan?

                                                Veijo Tuunanen

Kunnan ostaman talon innostamana

Valtaselta ostetun talon rakennutti 30-luvulla Osuuskassa. Aikaisemmin paikalla oli puutalo, jossa asui pitkään Tohmajärvellä vaikuttanut Mauno Vallinoja. Osuuskassan talolla on pitkä ja vaiherikas historia. Siihen liittyen julkaisen oman muisteluni, joka on päivätty ja julkaistu 6.3.2013.

Pankit lähtevät, rakennukset jää

Tohmajärvellä on vielä yksi pankki. Se on Kiteen Seudun Osuuspankki. Meneillään olevan Osuuspankki fuusion toteutuessa yhtyisivät Juuan, Joensuun ja Kiteen Seudun Osuuspankit Pohjos-Karjalan Osuuspankiksi.

Olisiko fuusion jälkeen Tohmajärvellä enää pankkia, on kysymyksen alainen asia. Nykyisistä pankkipalveluistani olen kirjoittanut blogissani ja Nelosissa. Niiden lisäksi vanhojen aikojen osuuspankkimuistelu lienee paikallaan juuri nyt.

Ensimmäinen kosketukseni osuuspankkiin tuli jo seurustelu aikana. Sain kuulla, että paikka, jossa tulevan vaimoni kanssa radiota kuuntelimme, oli kassakamari.

Tuleva appiukkoni oli ollut yksi Kemien Osuuskassan perustajajäsenistä ja oli hoitanut kammarissa kassanhoitajan tehtäviä vuosikaudet. Tästäkö lie johtunut se, että vaimoni nuoruudessaan oli ollut Osuuspankissa kesäharjoittelijana.

Myöhemmin kotini ja uuden osuuskassarakennuksen väliä oli vain parikymmentä metriä. Kassan talo sai myös vetensä meidän kaivosta.

Oli siis luonnollista pyytää Osuuskassasta velkaa, kun havittelin ryhtymistä taksiautoilijaksi. Velka luvattiin yhdellä ehdolla. Sillä tulisi ostaa uusi auto. En pystynyt täyttämään kyseistä ehtoa ja päädyin yksityisen henkilön rahoitukseen, joka ei ollut kuitenkaan appiukkoni.

Paradoksaalista on, että ensimmäinen taksiajoni oli osuuskassa isäntien tilaama kyyti, joka käsitti matkan Imatralle – Lappeenrantaan – Mikkeliin – Kuopioon ja sieltä takaisin Tohmajärvelle. Matka tehtiin ostamallani käytetyllä autolla, jonka kyytiä isännät jaksoivat vähän ylikehuakin.

Molemmin puoleiseen luottamukseen ja palvelualttiuteen siihen aikaan kuului käyttää lähipalveluita. Sanat, jotka nyky Suomessa ovat menettämässä merkityksensä erityisesti pankkimaailmassa.

Vai mitä mieltä olette siitä, että Osuuspankin johtaja Matti Putkinen toi aamulla minulle shekin. Sillä minun piti jonkin muun kyydin yhdeydessä tuoda Joensuun Suomenpankin konttorista huomenna jaettavat tohmajärveläisten maitotilirahat.

Maitorahat saattoivat joskus ottaa pitkätkin kyydit autoni hansikaslokerossa, johon ne juuri ja juuri sain sullotuksi. Aina rahat päätyivät oikeisiin osoitteisiinsa.

En yleensä harrasta muisteluita. Vertailuja entisen ja nykymenon kesken kylläkin.

                                                                 Veijo Tuunanen.

                                                                  www.kotipalsta.blogspot.com

                                                                   www.neloset.fi

 

OSUUSKASSASTA OSUUSPANKKIIN

Julkaisen kaksi vuonna 2013 julkkaistua blogikirjoitustani
osuuspankkikokemuksistani. Toinen myöhemmin julkaistava liittyy paremmin kunnan ostamaan vanhaan osuuskassa rakennukseeen. Totean vain; aika mennyt ei koskaan enää palaa.

Onko Osuuspankki enää paikallispankki?

Olen Osuuspankin jäsen kuten myös vaimoni. Maksaessamme aikoinaan osuusmaksun oli meillä käsitys Osuuspankin toiminnasta, että se on maaseutua ja siellä asuvien elinehtojen puolustaja.

Käsitystämme tuki erityisesti se, että vaimoni kotona oli perustettu Osuuskassa, jonka pohjalta oli muodostunut nykyinen paikkakunnan Osuuspankki. Vaimoni kodin kassakammarissa vaimoni isä, osuuskassan perustajajäsenenä hoiti vuosikaudet kassan asioita.

Olemme viime aikoihin asti ymmärtäneet, että pankkien toiminta varsinkin maaseudulla perustuu kaksipuoleiseen vuorovaikutukseen. Asiakas säästää rahaa pankkiin ja pankki asiakkaan tarpeiden mukaan antaa rahaa lainaksi tarvitsijalle.

Pankkitoiminta perustuu molempien osapuolten luottamukseen ja rehellisyyteen.

Erityisesti viimeaikaisissa keskusteluissa on korostettu liikelaitosten ja myös Osuuspankkien yhteiskuntavastuuta.

OP-Pohjola-ryhmän pääjohtaja Reijo Karhinen kertoi taannoin TV.ssä johtamansa liikelaitoksen loistavasta tuloksesta. Vähäisenä jäsenenä olin hyvilläni tapahtumasta, kunnes asemani jäsenyydestä muuttui rahan tarvitsijaksi.

Olimme onnistuneet vuosikymmenien aikana säästämään rahaa sen verran, että kun avautui mahdollisuus ostaa osuus vaimon entisen kotitilan metsämaista, päätimme toteuttaa kaupan.

Rahat kauppaan menivät lähes viimeistä senttiä myöten. Mutta hätäkös tässä. Olimme pankin jäseniä ja rahaliikenne oli hoidettu kokonaan Osuuspankin kautta. Luottoa pitäisi löytyä.

Lukuisten Helsingin kautta välitettyjen maksullisten soittoyritysten jälkeen pääsimme pankkivirkailijan puheille. Tarkoituksemme oli nostaa koskaan aikaisemmin käyttämäämme 1600 euron ”limiittiä” muutamalla tuhannella, kunnes eräästä toisesta puun myynnistä tulevat rahat ehtivät käyttöömme.

Koskaan eläissämme emme ole olleet velkaa pankille. Uskoimme elämäntapamme, ikämme ja pankin tiedossa oleva muu omaisuutemme riittävän vähäiseen luotonantoon, jos sitä vertaa esim. juuri maksamaamme kauppahintaan.

Näin ei käynyt. Osuuspankki vaati kiinteää omaisuutta takaukseksi pankille ”limiitin” korottamiseksi. Olin jo siihen langeamassa ja pyysin Osuuspankin kiinteistökeskuksesta Osuuspankille isännöitsijä todistuksen (51.09) asunto-osakkeesta. Tämän lisäksi pankki vaati säilytyslokerossa olevat osakekirjat haltuunsa. Myöskään henkilötakaus ei pankille käynyt. Lisäksi ”limiitin” kirjausmaksu olisi ollut 200 euroa.

Kävin asiasta paikallisen Osuuspankin johtajan kanssa tunnin pituisen keskustelun. Korostin hänelle, ettei paikallisilla henkilöillä ole mitään merkitystä asioitteni hoitoon. He ovat hoitaneet tehtävänsä ystävällisesti Helsingistä saamiensa ohjeiden mukaan.

Tämä korostui myös johtajan tapaamisessa. Tarjosin 51,09 euron tarpeettomaksi käynyttä kiinteistötodistusta, jota en ole edes nähnyt, pankin maksettavaksi. Se ei käynyt.

Jatkamme vaimon kanssa vanhalla ”limiitillä”. Jos rahaa tarvitsemme, lainaamme sitä naapurilta. Pankiltahan sitä ei ainakaan helpolla saa. Emme lainaa myöskään pikavippiyhtiöiltä. Vippien perintäyhtiössä on kuulemma myös OP  jollain tavalla mukana.

Jatkamme Osuuspankin asiakkaina. Onhan se ainoa pankki paikkakunnalla. Ainakin siihen saakka, kunnes lakkaamme tarvitsemasta 1600 euron vararahastoa.

Toteamme vain, ettei Osuuskankin jäsenyydellä tai asiakasuskollisuudella ole mitään merkitystä pankkiasioiden hoitoon asiakkaan puolelta. Samalla sanomme hyvästit käsitteelle paikallispankki ja pankin yhteiskuntavastuulle laajemminkin.

                                                    Veijo Tuunanen

                                                     Tohmajärvi.

 

NAHKAVERSTAS

 Mitä mahtaa kunta tehdä ostoksillaan?

Tohmajärven kunta ostaa Kemien taajaman ydinkeskustasta kolme vanhaa liikekiinteistöä, joissa yhdessä toimii vaatetusliike. Hinta on halpa, mutta mitä kunnassa ajatellaan kiinteistöissä tulevaisuudessa toimittavan?

Asuttuani kaksikymmentä ensimmäistä elinvuottani lähes "yhteistaloutta" kyseisten naapurien kanssa, nousee vanhat muistot menneiltä ajoilta väkisinkin mieleen.

Talon paikalla, jossa asusteliike vielä nykyisin toimii, oli Kusti Hämäläisen nahkaverstas. Kustilla tai Kustaa, kumpi nimi lie oikea, oli Agatha vaimo ja kaksi poikaa Otto ja Eero.

Nahkaverstas toimi rakennuksen toisessa päässä parkkialtaineen. Työmiehenä oli Pulkkinen niminen mies, jonka perillisiä elää edelleen Kemiessä. Muistan myös Eeron nähneeni nahkoja parkitsemassa. Otto en muista nähneeni palkkialtailla, jotka haisivat meille penskoille pahalta  ja toivat kesäaikaan kärpäsiä. Kuka uskalsi mennä piiloon altaiden väliin, häntä ei löydetty. Eikä etsitty. Vettä tarvittiin parkatessa runsaasti ja se saatiin keväällä maantien ojasta.

Otto ja Eero perustivat sodan jälkeen muistaakseni Pohjois-Karjalan Nahka nimisen liikkeen jonka osaomistajaksi tuli joensuulaisen Karhusen   omistama Vuota ja Nahkakomppania. Nahkoja ostettiin, välitettiin ja parkittiin rakennetussa uudessa "tehtaassa", joka oli Töröntien ja Mokintien kulmassa. Otto oli virman pomo ja Eero vastasi tuotannosta tehtaalla. Niin sanottiin.

Veljekset rakensivat Kemien mökin paikalle uuden liiketalon. Muistaakseni hyväkuntoisista mutta purkuhirsistä. Taloon tuli myös lihakauppa, jonka hoitajaksi palkattiin Yhteishyvän lihamyymälästä Häkkisen Lempi. Oli poliisin vaimo. Myös Oton vaimo Ruusa tai Roosa oli silloin tällöin myyjänä kaupassa.

Otolla ja Ruusalla oli lapset Lea, Matti, Paavo ja Maija, joiden kanssa elettiin yhdessä kymmenen ensimmäistä elinvuottamme. Hyvät muistot ovat siltä ajalta.

Siis Hirvosen talo on ollut ensin asuin mökkinä, nahkaverstaana ja lihakauppana ja Hirvosten rakennuttamana asusteliikkeenä. Hirvonen muutti nykyiselle paikalle nyt kunnan ostamasta viereisestä puutalosta. Sen rakennutti Viherron Topi. Mutta se onkin jo toinen juttu.

KANNATUS MITATAAN VAALEISSA

Sudenkuoppia

Puhutaanpa vähän "Lintmannin listoista". Tavallisen taatelin tallaajan näkökulmasta. Hänhän ei tiedä taustoja ja suhtautuu asioihin juuri siltä pohjalta kuin hänestä tuntuu. Niin kuin jotkut sanovat, että asiat ovat niin kuin miltä näyttävät. Puhuttiinpa sitten mitä hyvänsä.

Listoilla haluttiin ohjailla puheenvuoroja tietyille henkilöille. Se lienee fakta. Miksi? Siitä on paheksujilla ja hyväksyjillä eri näkemys. Demariryhmässä eduskunnassa on asia sovittu ja kuopattu. Miten syvään? Sen näyttää tulevaisuus.

Taatelin tallaajalle listat jättivät kuvan kiireestä johonkin. Saattoi jäädä kuva siitä, että kansanedustajatkin jaetaan eri arvoasteisiin ja sehän loukkaa puolestaan äänestäjää jonka valintaa vaaleissa ei arvosteta.

Tulkinta, että listat ovat jättäneet SDP:n kilpeen tahran, on väärä. Ei yksittäisen henkilön  mielipide tai toimi SDP:ssä puoluetta nosta tai laske.

******

Demareilla menee gallupeissa lujaa. Se enteilee menestystä tulevissa kuntavaaleissa. Nykyisin näyttää, että puolueen menestys valtakunnan tasolla ohjaa tulosta entistä enemmän myös kuntatason vaaleissa. Puolueiden johdon medianäkyvyyteen näytetään uskottavan nykyisin jopa enemmän kuin puolueen ideologiaan. Kunnissa puolueiden toiminta hiipuu sitä mukaa kuin töllöttimiin uskovat äänestäjät istuvat mieluimmin sohvalla kuin lähtisivät mukaan esim. kunnallisjärjestöjen toimintaan. Tällaisia viestejä olen kuullut mm. Tohmajärveltä. Ei töllöttimiä yksin voi syyttää. Kyllä paikallisilla johtajilla on päävastuu, onko toimintaa vai ei.

*****

Maakuntalehtien ja erityisesti paikallislehtien vähäisyys on vienyt näkyvyyttä kunnallisilta luottamushenkilöiltä. Jäljelle jääneiden lehtien omistus- ja taustaryhmät ohjaavat mistä ja kenestä kirjoitetaan. Sosiaalinen media ei vielä varsinkaan vanhemman väestön osalta ole täyttänyt paperilehden jättämää aukkoa.

Julkisuudessa on omat suden kuoppansa. Tämä koskee nimenomaan valtakunnan tason politiikkoja. Liika julkisuus saattaa herättää kuvan henkilön pyrkyryydestä. Sitähän taatelin tallaajat paheksuvat.  Otetaanpa kaksi esimerkkiä runsaasta julkisuudesta. Toinen on Merja Mäkisalo-Ropponen  Pohjois-Karjalasta ja toinen Antti Lindtman Uudeltamaalta. Merja Mäkisalo-Ropponen on ahkera puhuja ja kirjoittaja. Kuviakin julkaistaan hänestä runsaasti. Luottamustehtäviä on runsaasti. Mitä pahaa tässä ei pitäisi olla. Ellei sellaiseksi nouse "liika"  julkisuus.

Antti Lindtmanin julkisuus tulee samoista asioista kuin Merja Mäkisalo-Ropposenkin julkisuus. Lisäksi hänen korkea asemansa puolueessa ja eduskuntaryhmän puheenjohtajana pitävät Lindtmanin takuu varmasti otsikoissa. Siis kaikki pitäisi olla hyvin. Kysymys onkin, onko "liika" julkisuutta?

Mielestäni on. Olen siitä hänelle henkilökohtaisesti kirjoittanut kirjeen. Se koski hänen antamaansa haastattelua Maaseudun tulevaisuuteen. Pidin juttua "kepun" ansana puhua metsäverotuksesta ja ottaa siihen kantaa henkilötasolla ilman SDP:n kantaa asiaan. Kysyä myös sopii oliko julkisuuden kannalta tarpeellista "avautua" suhteestaan kirkkoon Kotimaa lehdessä kuuden palstan kuvin.

Liika julkisuus hyväkin, ei takaa aina menestystä vaaliuurnilla. Esimerkkejä tästä on paljon. Muistetaanpa  Eino Poutiainen, puolueensa keulakuva ja puoluesihteeri. Tai Matti Puhakka, oliko hän yksitoista vuotta vai kertaa ministerinä. Luulen, että molemmat putosivat eduskunnasta kun äänestäjät luokittelivat molemmat varmoiksi läpimenijöiksi ja äänestivät "toiseksi" parasta.

Tietämättä mitä mieltä Antti Rinne on jatkostaan SDP:n puheenjohtajana, totean taatelin tallaajien edustajana. Jatkoon.

                                                                          Veijo Tuunanen