Minua
hävettää.
Minulla asiat ovat hyvin. Elän hyvinvointi
Suomessa. Kuitenkin minua hävettää. En ole rikas. En köyhä. Ei surua. Mutta ei
iloakaan. Miksi?
Suomessa,
jotta voitaisiin puhua hyvinvointi valtiosta, ihminen tarvitsee vähintään kolme
asiaa. Ruokaa, lämpöä ja paikan, jossa voi nukkua rauhassa. Juhlapäivinä näiden
puute paljastuu karmeimmillaan Hurstin järjestämillä yhteisruokailuissa.
Ruokaa
suomalaisille riittää. Kysymys on vain sen huonosta jakelusta. On alentavaa,
että ruokaa pitää ihmisen jonottaa
kadulla. Lämpöä ihminen tarvitsee Suomen pakkasissa. Onko riittävää
lämmön löytyminen yhteismajoituksista
tai porrashuoneista? Ei ole. Hyvinvointi valtioksi ei voi kutsua Suomea, jossa
ihmisellä ei ole seiniä ympärillään. Edes pientä yksityistä tilaa levähtää ja
suoriutua päivittäisistä toimistaan.
Suomessa
todellisia puutteessa eläviä lienee muutamia tuhansia. Puutteenrajalla eläviä
ehkä satatuhatta. Sinnittelijät päälle. Asioiden korjaaminen ei ole
taloudellisesti raskas. On kysymys kyvyttömyydestä tai tahdosta hoitaa asiat
kuntoon. On ihmisiä, joilta puuttuu kyky omien asioittensa hoitoon ja ihmisiä, joilla olisi mahdollisuus mutta
joilta puuttuu todellinen tahto korjata asiat.
Olen saanut
elää pitkän ja monivaiheisen elämän. Nyt olen ensimmäinen kerran tilanteessa,
jossa tunnen häpeää. Siitä, etten ole osaltani osannut nähdä asioiden
todellista laitaa. En silloinkaan, kun talonmiehenä ajoin porraskäytävistä
ihmisiä pakkaseen. Häpeän puolestanne, te ministerit ja poliittiset päättäjät
ja mielipidepalstalle valittajat. Ajatelkaa asioiden todellista tilaa ennen
kuin puhutte taseistanne, veroistanne, työllisyysasteista ja
kestävyysvajeistanne. Mitä järkeä on puhua kestävyysvajeesta kymmenien vuosien
päähän, jos ei näe tilannetta tämän päivän leipäjonossa tai Hurstin yhteisruokailussa.
Hävettää.
Veijo Tuunanen
84v Taalintehdas.