lauantai 9. marraskuuta 2019

isä se on minullaki


Juhlaa pukkaa
Tätä kirjoittaessa on Pyhäinpäivä, keskiviikkona Ruotsalaisuuden päivä ja tulevana sunnuntaina onkin vuorossa Isänpäivä. Eilen piti juhlia Halloweenia. Mikähän sekin mahtoi olla? Tässä on tavallinen viikon otos juhlittavista asioista. Sitten on vielä viikon pituiset juhlittavat asiat ja joulut ja vuoden vaihtumiset päälle. Ehei, en unohtanut Äitienpäivää. Se on ainut oikea ja ansaittu muistamis- ja  huomionosoitusjuhla, jota ei sovi ohittaa kenenkään. Yhteistä näille kaikille juhlille on, että maksavat rahaa. Kukkien ja kynttilöiden hinta tuppaa tuplautua juhlien alla. Kukahan on määrännyt, että muistaminen onnistuu vain kukkia ja kynttilöiden kautta.
Joku voi sanoa, että olen jäävi kirjoittamaan isänpäivästä, kun olen itsekin isä. Kerronpa kuitenkin omasta isästäni. Häntä ei juhlittu kukkasin, ei liioin kynttilöin kuin ehkä omissa hautajaisissaan. Se oli siihen aikaan maan tapa varsinkin sukumme piirissä. Varsinaiset muistot isästäni alkavat vasta lähestyessäni 10 vuoden ikää. Sota ja sen jälkeiset tehtävät pitivät isän poissa tavallisesta perhe-elämästä. Työ ja toimeentulo olivat siihen aikaan isän päätehtävä. Kotona vain syötiin ja käytiin nukkumassa. Tästä johtuen isä jäi äitiin verrattuna jollain tapaa vieraaksi. Sitä osoitti, että isää teititeltiin, vaikka sitä ei kukaan tahtonut tai vaatinut. Sekin oli maan tapa.
Koulunkäynnin aloittaessani isä tuli läheisemmäksi monella tapaa. Hän huolehti, että minulla oli kylän ensimmäiset potkukelkka ja Nurmes-merkkiset luistimet. Sellaiset, jotka avaimella kiristettiin monon rantteihin. Eläinlääkäriltä isä sai ostetuksi minulle ihka oman nuorisomallisen polkupyörän. Oli käynyt heillä tarpeettomaksi. Kenelläkään toisella kylän pojalla ei ollut vastaavaa. Uskon näillä hankinnoilla olleen minuun vahva vaikutus mikä minusta sitten on tullutkaan niin ihmisenä kuin isänä. Isä ei juuri tyhjiä puhunut. Joskus pienessä "pöhnässä" hän kuitenkin opetti, että valehdella ei saanut, eikä varastaa ja kotiin saa aina tulla pelkäämättä vaikka mitä olisi tapahtunut.
En tiedä toivoiko isä minusta pippiä, pappia vai upseeria laittaessaan minut oppikouluun Joensuuhun. Koulumenestystä ei tullut. Koskaan isä sanonut tästä yhtäkään pahaa sanaa minulle. Aikuisena kun pelasin pesäpalloa hän kotiin tultuani kysyi; kumpi voitti. Vastaukseksi riitti sana tai kaksi. Mitäpä tuota pekuloimaan.
Sellainen isä minulla oli. Hyvällä häntä muistelen niin kuin tekee vaimonikin. Ja onnittelut kaikille isille ilman kukkia tai kukkien kanssa.