Juhlaa
pukkaa
Tätä
kirjoittaessa on Pyhäinpäivä, keskiviikkona Ruotsalaisuuden päivä ja tulevana
sunnuntaina onkin vuorossa Isänpäivä. Eilen piti juhlia Halloweenia. Mikähän
sekin mahtoi olla? Tässä on tavallinen viikon otos juhlittavista asioista.
Sitten on vielä viikon pituiset juhlittavat asiat ja joulut ja vuoden
vaihtumiset päälle. Ehei, en unohtanut Äitienpäivää. Se on ainut oikea ja
ansaittu muistamis- ja huomionosoitusjuhla,
jota ei sovi ohittaa kenenkään. Yhteistä näille kaikille juhlille on, että
maksavat rahaa. Kukkien ja kynttilöiden hinta tuppaa tuplautua juhlien alla.
Kukahan on määrännyt, että muistaminen onnistuu vain kukkia ja kynttilöiden
kautta.
Joku voi
sanoa, että olen jäävi kirjoittamaan isänpäivästä, kun olen itsekin isä.
Kerronpa kuitenkin omasta isästäni. Häntä ei juhlittu kukkasin, ei liioin
kynttilöin kuin ehkä omissa hautajaisissaan. Se oli siihen aikaan maan tapa
varsinkin sukumme piirissä. Varsinaiset muistot isästäni alkavat vasta
lähestyessäni 10 vuoden ikää. Sota ja sen jälkeiset tehtävät pitivät isän
poissa tavallisesta perhe-elämästä. Työ ja toimeentulo olivat siihen aikaan
isän päätehtävä. Kotona vain syötiin ja käytiin nukkumassa. Tästä johtuen isä
jäi äitiin verrattuna jollain tapaa vieraaksi. Sitä osoitti, että isää
teititeltiin, vaikka sitä ei kukaan tahtonut tai vaatinut. Sekin oli maan tapa.
Koulunkäynnin
aloittaessani isä tuli läheisemmäksi monella tapaa. Hän huolehti, että minulla
oli kylän ensimmäiset potkukelkka ja Nurmes-merkkiset luistimet. Sellaiset,
jotka avaimella kiristettiin monon rantteihin. Eläinlääkäriltä isä sai
ostetuksi minulle ihka oman nuorisomallisen polkupyörän. Oli käynyt heillä
tarpeettomaksi. Kenelläkään toisella kylän pojalla ei ollut vastaavaa. Uskon
näillä hankinnoilla olleen minuun vahva vaikutus mikä minusta sitten on
tullutkaan niin ihmisenä kuin isänä. Isä ei juuri tyhjiä puhunut. Joskus
pienessä "pöhnässä" hän kuitenkin opetti, että valehdella ei saanut,
eikä varastaa ja kotiin saa aina tulla pelkäämättä vaikka mitä olisi
tapahtunut.
En tiedä
toivoiko isä minusta pippiä, pappia vai upseeria laittaessaan minut oppikouluun
Joensuuhun. Koulumenestystä ei tullut. Koskaan isä sanonut tästä yhtäkään pahaa
sanaa minulle. Aikuisena kun pelasin pesäpalloa hän kotiin tultuani kysyi;
kumpi voitti. Vastaukseksi riitti sana tai kaksi. Mitäpä tuota pekuloimaan.
Sellainen
isä minulla oli. Hyvällä häntä muistelen niin kuin tekee vaimonikin. Ja
onnittelut kaikille isille ilman kukkia tai kukkien kanssa.
