Jatketaan tästä

Piipahdin päiväselti Helsingissä. Junalla, ainakin vielä toistaiseksi, näinkin lyhyt reissu on mahdollinen.
Olin kutsuttuna "Sörkän sulattamo" historia kirjan julkistamististilaisuudessa. Historian, joka käsitteli pääasiassa 1970-luvun jälkeisiä Helsingin Keskusvankilan tapahtumia, oli kirjoittanut Risto Kettunen.
Näin siinä kävi. Meikäläinenkin näyttää olevan historiaa. Etelän media on tehokas. Sitä ei voi paeta edes Tohmajärvelle.
*******
Julkistamistilaisuuteen oli saapunut toistasataa historian ja osa nykyisyydenkin edustajaa. Meikäläisistä monet lynkäten ja vavisten. Mutta myös pirteitä ja terveitä oli runsaasti joukossa. Kampaa eivät kaikki enää tarvinneet.
Virallisten puheiden jälkeen kahvituksessa parasta oli vaihtaa muisteluita menneestä ajasta. Kaikilla näytti olevan vain myönteistä muisteltavaa. Oliko aika kullannut muistot vai oliko vankilakulttuuri sitonut työaikana henkilökunnan niin tiukasti yhteen, että side piti vielä nytkin.
*******
Jokaisessa työpaikassa on oma kulttuurinsa. Vankilassa kulttuureja oli monta. Vankikulttuuri, vartijakulttuuri, työtoimenkulttuuri ja virkamieskulttuuri. Tunnettua on, että nämä kaikki olivat, ainakin ennen, enemmän tai vähemmän ristiriitoissa keskenään. Kamppailtiin oman ryhmän eduista.
Päällimmäisenä oli kuitenkin jako kahteen. Henkilökunta oli yhtenäinen ja sillä oli yhteinen tavoite. Samaa voi sanoa vankien osalta. Näitä kulttuurijakoja varjeltiin tarkasti eikä niitä rajoja saanut ylittää kukaan ilman rangaistusta.
Rajan ylittäjälle henkilökunnan puolella se tiesi lopputiliä. Vankien puolella pääsi turpaanotolla tai pahimmassa tapauksessa hengestään.
*******
Jos kulttuuri on tapa tehdä työtä, niin nykykulttuuriin kuntapuolella en voi olla tyytyväinen. Liekö kukaan?
Vankilassa olivat kiveen hakatut säännöt toiminnasta minkä puolesta työtä tehdään. Ei oltu määritetty miten työtä tehdään, mutta selvästi oli kaikilla tiedossa miten sitä ei saa tehdä.
Keski-Karjalassa ollaan työ- ja tehtäväkulttuurin suhteen sekavassa tilassa. Se on näkynyt miten täällä nykyisin toimitaan. Vanha työnteko ja päätöksentekokulttuuri on hylätty. Tilalle ovat tulleet pesserifisserit, joilla ei ole malttia edetä rauhallisesti.
He tietävät kaikki ja pitävät mielipiteistään mustasukkaisesti kiinni. Heillä ei näytä olevan käsitystä siitä yhteisöstä jota ovat virkamiehinä tulleet palvelemaan. Heiltä puuttuu kulttuurin kunnioitus.
Tätä taustaa vasten tunnen ylpeyttä siitä, että olen saanut työaikanani kuulua yhteisöön, jossa tunnettiin yhteinen päämäärä ja johon yhdessä pyrittiin. Siihen kuului myös vastapuolen kulttuurin kunnioitus.
Milloin samaa voisi havaita myös kunnalliselämässä?