Missä arvot ja asenteet

Tiedän, ettei tämä kirjoittelu mitään vaikuta. Mutta kun on lukijoita, niin pitää kirjoittaa. Höpisen vanhasta ajasta ja siitäkin kokemuksen pohjalta. Kirjoista opittua ei juuri ole tarttunut päähäni.
Ennen mies maansa myy, ennenkuin sanansa syö, on vanha sanonta. Tämän päivän varttaalitaloutta elävälle sanonnalla ei näytä olevan merkitystä. Agenda ja visio sanovat muuta. Ja globaalitalous. Ei vieraskielisten sanojen merkitystä tarvitse enempää ymmärtää. Riittää, kun niihin vedoten voi syödä sanansa ja antamansa lupauksen. Riittää, kun uskoo sillä saavansa jotain henkilökohtaista etua itselleen ymmärtämättä enempää.
Kuitenkin koko järjestyneen yhteisön alku ja perusta oli sana ja sen luotettavuus. Erityisen arvon sai miehen sana. Siihen voi luottaa. Kun "käräjäkivillä" jotain sovittiin, siihen voi luottaa ja järjestää sitä mukaa elämäänsä. Luottamus loi turvaa ja sana oli sen takeena.
Mihin ovat entiset arvot kadonneet? Nyt arvoja ja sanottua sanaa käytetään röyhkeästi astinlautana omille henkilökohtaisille pyrkimyksille. Sanotaan toista ja tehdään toista. Sana on menettänyt merkityksensä. On syntynyt henkilökohtaisten lupausten ja puheiden viidakko, josta totuutta ja luotettavutta ei löydä enää kukaan.
On sama sanotaanko hyvää päivää vai haista paska. Valitettavasti.
********
Sana on menettänyt merkityksensä myös ihmissuhteiden hoidossa. Jos puolet solmituista avioliitoista päättyvät eroon, on jotain järkyttävää tapahtunut yhteiskunnassa muutamana viime vuosikymmenenä.
Aviolupaus perustuu sanaan; tahdon. Se on lupaus toiselle ja lähisukulaisille rakentaa perhe, hankkia lapsia ja vastata kaikesta siitä myös yhteisölle, jossa perhe elää.
Ymmärrän, että ihmissuhteissa voi epäonnistua. Sitä en ymmärrä, että yhdessä hankitut lapset joutuvat kärsimään siitä, että vanhempien sana ja lupaukset yht`äkkiä menettävät merkityksensä. Samalla luotettavuus koko sivilisaation olemassa oloon vaarantuu. Ollaanko menossa takaisin viidakkoon? No, ehkä arvot ja asenteet siellä nousisivat uudelleen arvioitaviksi. Ja miehen sana uudelleen arvoon.
******
Valehtelu on sanankäytön ala-arvoisin aste. Se on valitettavan yleistä. On valkoisia valheita. Niitä, jopa yllytetään käyttämään.
Mitä silmä ei näe tai korva kuule, ei tee pahaa kenellekään, sanotaan. Salailu on valehtelun ensiaste. Salailulla pääsee hyvin valehtelun alkuun. Syömään sanaansa, ennen kuin on sanaa päästänyt suustaan. Siis todellista velantekoa sanoilla.
Kyllä minä maksan, on velallisen ruokalistaa luotonantajalle. Ja pahimman makuista takaajalle. Pienet vipit ovat maustetta sanansyöjille ja karvasta mantelia vipin antajalle. Monesti se vie mahdollisuuden rehelliseltä ja luotettavalta vipin tarvitsijalta. Paisuessaan luotto voi mennä koko yhteisöltä jopa koko valtiolta.
*******
Suomessa arvostetaan sanan merkitystä ja sen luotettavuutta. Ehkä vanhaan perimään ja kokemukseen perustuen. Tätä tukevat vanhat sanonnat. Ne ovat opiksi tarkoitetut. Eivät vahingossa syntyneitä.
Erityisesti merkittävissä asemissa olevilta henkilöiltä edellytetään rehellisyyttä, luotettavuutta ja sanotun sanan merkityksen kunnioittamista. Vanhat patruunat, olivatpa he sitten millaisia hyvänsä, olivat sanansa takana.
Entiset politiikot valittiin tehtäviinsä tekojensa, aatteitensa ja luotettavuutensa perusteella. Heidän puheistaan ei juuri valehtelua tai salailua löydy. He kunnioittivat lakia ja perustuslakia erityisesti.
Nyt lukija saa päättää, miten on nykyisten luottamushenkilöiden laita kunnassa ja valtakunnassa erityisesti. Onko sanalla enää merkitystä luotettavuutta arvioitessa?