Otsikko enteilee pian viidettäsadatta blogikirjoitustani. Lehmästä kun tulee tonnari, siitä tehdään juttu ja kuvataan tissit. Meikäläisen on kirjoitettava juttu itsestään ja omasta päästä. Mummo-vainaa teki ruuat yleensä sianlihasta ja omasta päästä. Minä teen jutun tyhjästä ja omasta päästä. Nänniäkään ei kyllä valokuvata.
Jouluahan se tulla jollottaa. Onneksi ei kukaan enää tollota eikä vollota. Ennen vanhaan sitäkin tapahtui. Joulu oli yksi tressaavimmista juhlista. No, oli sitä häätkin.
Kerrompa tässä muutamasta mieluisammasta joululahjasta. Ensimmäinen oli talvisotajouluna saatu sinipuna-kynä. Olen siitä kirjoittanut muistaakseni kaksikin pakinaa. En kirjoita kolmatta. Ainakaan vielä. Antaa dementian kehittyä. Jäisi turha toisto pois.
Dementia on vakava sairaus ja sillä ei ole syytä laskea leikkiä. Sinipuna-kynä olkoon esimerkkinä, ettei lahjan suuruus ja rahallinen arvo ole tärkeintä. Tärkeämpää on antajan ja vastaanottajan mieli.
Varttia vaille sataanvuoteen mahtuu monenlaista joululahjaa. Arvokasta ja arvotonta. Kahteen viimeiseen vuoteen ovat osuneet eniten hyvää mieltä tuoneet joululahjat. Vuosi sitten sain lahjaksi vuohen. Tänä vuonna sain 6 kanaa.
Lukija tietäneekin, että kyseessä on Kirkon Ulkomaanavun kautta menevä katastrofiapu kehitysmaihin. En "Jeesustele" joululahjallani. Olen vain ylpeä ja kiitollinen siitä, että lahjan antaja on ymmärtänyt kohtani lahjan suhteen oikein.
Toivottavasti kananlento kehitysmaahan onnistuu ja kanat ryhtyvät siellä töihin. Munimaan. Minä jatkan munimista täällä.
Nyt ryhdytään odottamaan joulua. Pukkia ei meille tule. Yksi juttu pitää kaiketi ennen pyhiä pykätä. Yksi puuttuu viidestäsadasta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti