Jokohan roiskii yli?

Joulun viettoon tässä pitäisi pikku hiljaa rauhoittua. Yleisön osasto kirjoitukset ja Karjalaisen nettimielipiteet eivät kuitenkaan näytä rauhoittuvan. Kiitettävän monet niistä näyttävät koskevan persoonaani. Silloin, kun allekirjoittanutta tahdotaan moittia. Harvemmin asiaa, jolla olen päässyt kirjoitusten silmään.
Näinhän se tahtoo olla. Ei se mitään uutta ole. Monet ihmiset reakoivat tällä tavalla. Tällaiseen sain tottua jo vankilassa oloaikanani. Muutamalle lukijalle tulkoon tietoon, että minulla olivat vankilan avaimet.
Vankilassa jos kielsin, olin paska. Jos lupasin, lupasin liian vähän, olin paska. Jos en tehnyt mitään, olin paska. Asian oikeellisuus kiinnosti harvoja. Moni voi luulla, että moinen rasittaa. Alituinen ristiriita tilanne. Ihme kyllä ei minua. Lienenkö patolokinen tyhmä vai lapsellisen uskoinen turvaamaan siihen, että toimin oikein. Tiedä häntä.
Annetaan ajan kulua ja palataan kirkollisiin ja maallisiin asioihin joulun jälkeen. Kai tässä pitää ryhtyä puolustautumaan, kun tunnutaan hyökättävän.
* * *
Olen tarinoinut silloin tällöin ikääntyneen yksinäisen miehen kanssa. Taloudellisesti ja terveydenkin puolesta hänellä ei pitäisi olla kovin huonosti asiat. Yksinäisyys näyttää häntä vaivaavan. Se tulee keskustelussa esiin monella tavalla. Hän viettää nyt ensimmäistä jouluaan yksin.
Miehen lapset ovat maailmalla. Aikuisia ovat jo lapsen lapsetkin. Kaikki hyvin menestyneitä koulussa, työssään ja taloudessaan. Puheet menevätkin lähes aina näihin lapsiin. Vanhus, näin voin sanoa, ilmaisee tyytyväisyytensä siihen, että lapset ovat menestyneet elämässään. Hän on ylpeä heistä.
"Ei kukaan uskoisi, että minun pennut, ovat semmoisissa asemissa kuin ovat. Ja heidän lapsensa menestyvät niin hyvin koulussa. Minun, jolla ei ollut mitään, kun vaimon kanssa lähdettiin yhteistä taivalta taivaltamaan. Oltiin ruti köyhiä." Näin hän kertoo ja muistelee.
Tähän väliin olen yrittänyt tarjota omaa mielipidettäni: "Nyt on aika toinen. Sinun työmäärälläsi tänä päivänä voitaisiin olla vielä paremmassa asemassa kuin nykyiset menestyjät."
Ajattelen miehen kertomaa koulumuistelua ensimmäiseltä kouluvuodelta. Se menee jotenkin näin.
- Oli aikainen syksy. Koulumatkaa meillä oli, mitä lie, nelisen kilometriä. Lunta oli jo maassa korttelin verran. Siskon kanssa oltiin paljain jaloin menemässä kouluun. Meillä oli kotoa lähdettäessä kyllä kengät jalassa. Mitkä lie aikaisten lapikkaat vai mitkä. Puolessa välissä matkaa kengät olivat hanganneet nilkat verille. Nilkkoja kirvelsi.
Me päätettiin siskotytön kanssa panna kengät kuusen alle piiloon ja jatkaa matkaa paljain jaloin. Näin uskoimme käpriltella kouluun paremmin. Vähemmällä kivulla.
Vastaan tuli hevosella kylän suurimman talon isäntä. Taisi olla oikein kunnan isäntä, vai miksi häntä siihen aikaan lie kutsuttu. Hän huomasi meidän matkantekomme ja pysäytti hevosen.
"Eikö teillä ole kenkiä": hän kysyi. Me selostimme, että kotoa lähtiessä oli, mutta nyt ne on kuusen alla, kun hankasivat jalat verille.
Isäntä sanoi, että heti kun illalla menette kotiin sanokaa äidille, että hänen on haettava kaupalta kengät teille. Ja ne on haettava heti aamulla, ja lupasi soittaa kaupalle.
Näin tapahtui ja me siskon kanssa saatiin molemmat uudet kengät, joissa oli pehmeät vuoret. Ei hiertyneet jalat enää kengissä.
Tähän nyt yksin elävä mies päätti muistelunsa. Minä puolestani liikutuin, mutta suomalaiseen tapaan sain liikutukseni salattua.
Tässä on joulupakinani. Näitä ei ilmeisesti kirjoittajan persoonan takia julkaista lehdissä. Mutta netissä vielä toistaiseksi.
Ellei näitä paljain jaloin koulussa kävijöitä olisi aikanaan ollut ja heidän sitkeyttään, ei tämän päivän onnistujiakaan olisi. Tämän sain sanottua miehelle.
Hyvää ja rauhallista Joulua kaikille.