Näin ensimmäisen kerran mustaihoisen ihmisen Canth;in pellolla. Vuosi taisi olla 1939 tai 1940. Ilmeisesti naispuolista mustaihoista silloin sanottiin neekeriksi. Kaislahameessaan tänä "neekeri" hyppi ja huusi siihen malliin, että äidin piti tuoda minut kotiin kesken tivoliesityksen. Pelkäsin kummajaista.
Myöhemmin olen tullut tulokseen, ettei tanssija oikea neekeri ollutkaan. Joku tivolipelle vain.
Seuraava kosketus mustaihoisiin sain kansakoulussa. Tosin sekin tapahtui kuvan välityksellä. Maantietokirjassa oli neekeri naisia, niin opettaja sanoi, joilla oli kämmenen kokoiset huulet. Opettaja valisti, että Afrikassa on ihmissyöjiäkin ja mustia hekin.
Ensimmäiset tummaihoiset tulivat "tutuiksi" vasta vuonna 1952. Olympialaiset toivat niin mustat kuin cocakolankin useimman suomalaisen tietoisuuteen. Meikäläiselle silloinkin vain kuvien välityksellä.
Jesse Ovens oli toki lehdistä tuttu ja joku muukin urheilusankari. Moni ikäiseni tahtoi olla juuri Jesse, kun Kemien teillä juostiin ja hypättiin kilpaa.
Rasistisista ajatuksista emme tienneet mitään. Eikä ilmeisesti ikäiseni moni muukaan. Ei silloin eikä nyt. Ollaan vanhan systeemin kasvatteja. Emme paheksuneet edes ihmissyöntiä. Pidimme sitä epäuskottavana. Jota se taisi olla silloin ja nyt.
Emme pelänneet, emme vihanneet emmekä aliarvioineet ihmisiä. Emme mustalaisia emmekä neekereitä. Pelasimme Mustaa Pekkaa ja "poltimme" lakritsapiippua ja myöhemmin söimme Neekerin pusuja. Oikeita pusuja ei siihen aikaan vielä moni poika saanutkaan. Pussausaikaa piti odottaa aina rippikouluun asti.
Sana ei ole rasistinen. Se muuttuu siksi vasta, kun sanaa käytetään rasistisessa merkityksessä. Näillä main en ole sitä kuullut. Sanan rasismiin taitavat ollakin ympänneet henkilöt ja media, jotka raapivat siitä osan omasta elannostaan.
Malttia pitäisi käyttää tässäkin hössötyksessä. Siellä Etelä-Suomessa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti