Työni vankilassa suoritin 1970 - 1990 luvulla. Siihen aikaan elettiin Vankeinhoitolaitoksen ja K.J.Långin aikaa. Vankiloita johtivat johtajat, vartijat olivat vartijoita, vartiopäälliköitä ja työtoimenhaltijat olivat työmestareita. Vangin päivää ohjasi työnteko maataloudessa tai metalli- ja puuteollisissa työpaikoissa. Valtiolle valmistettiin rekisterikilpiä, liikennemerkkejä ja Postille kalusteita. Tyytymättömyyttä järjestelmää kohtaan osoitettiin, mutta enempää vangit kuin henkilökuntakaan siitä eivät halunneet luopua.
Edelleen aktiivisesti vankeinhoitoa seuraavana olen ihmetellyt vankeinhoidon muutoksia. Erityisesti sitä millä vauhdilla muutetaan organisaatioiden nimikkeitä tehtävien pysyessä entisinä tai niiden sirpaloitumisina. Vankiloiden nimiä vaihdetaan ja henkilökunnan nimikkeiden muutoksesta ei vanhalla tiedolla pysy perässä. Parhaana esimerkkinä tästä on Rikosseuraamuslaitos (Rise) itse.
Järjestäytyneen yhteiskunnan tavoite on toimia yksilön ja yhteisön parhaaksi. Sen tukipilareina on vastuu järjestyksestä ja työnteosta, vaikka omat taidot olivatkin siihen rajalliset. Harva vanki tämän kieltää. Vangin oppiminen ajankäyttöön, levon ja työajan erottamiseen toisistaan oli minulle jo saavutus. Työn onnistumisesta tuli hyvä mieli teettäjälle ja tekijälle.
Nykyvankeinhoito ei tunne kokemuspohjaan perustuvaa kulttuuriaan. Alalle sen korkeimmille portaille tullaan siviilikoulutuksen pohjalta ilman minkään alan ammattikokemusta. Vankeinhoito elää muutosta, jonka lopullista päämäärää ei tunneta. Kokeillaan erityismetodeja, joiden tyrkyttäjiä näyttää riittävän. Syntyy hämmennystä työtehtävien hoitoon niin henkilökunnalle kuin vangeillekin. Jopa se rangaistuksen ainoa tarkoitus; vapauden menetys, unohtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti