Aina viisaus ei ala herranpelosta

Kaluunat tekevät monesti pönöttäjiä

Seppo Eskelistä esitetään Poliisiasiain neuvottelukunnan puheenjohtajaksi. Ehdokkuudestaan Eskelinen toteaa lehdessämme sen olevan suuri kunnia päästä osaksi poliisityön kehittämistä yhdessä poliisin ja ministeriön kanssa. Puuttumatta tarkemmin neuvottelukunnan tehtäviin voi sen kansalaisen kannalta olevan tärkeää seurata poliisin toimintaa ja sen toimintaympäristön kehitystä ja muutosta sekä antaa siitä lausuntoja. Onnea ja menestystä tehtävään.

Viime aikaisten tapahtumien huomioon ottaen Eskelisellä tulee olemaan työsarkaa. Poliisin maine on saanut kokea kovia. Julkisuudessa olleet ja edelleen olevat poliisin korkeimman johdon, Jari Aarnion ja viimeksi rivipoliisinkin töppäilyt omavaltaisen edunsaannin pyrkimyksissä virka-asemaa hyväksikäyttäen ovat kovia kolhaisuja poliisin ammattikunnalle.

Hierarkinen järjestelmä, joka poliisissa, armeijassa ja muutamassa muussakin organisaatiossa on vallalla, on vaikeasti soviteltavissa demokraattiseen järjestelmään. Hierarkia perustuu useimmiten arvomerkkeihin ja kaluunoihin, jotka on ansaittu pitkällä työrupeamalla, nöyrällä odotuksella virka-asteikon alemmilla portailla häiritsemättä esimiesasemaan päässeitä. Harvemmin työn tuloksellisuuteen ja uusien toimintamuotojen kokeiluun ja käytäntöön ottoon.

Joskus 80-luvulla jostain kummallisesta syystä jouduin Lappeenrannan kriminaalipoliittisessa seminaarissa viikoksi puheenjohtajaksi vetämään työryhmää kansakoulupohjalta. Seminaarin tarkoitus oli tyhjentää vankilat ja vapauttaa kansa rikosten kiusauksetta. Lukija tietänee onnistuimmeko. Olisiko valintaani vaikuttanut se, että työryhmään oli kasattu mahdollisimman sekalainen seurakunta taivaan tavoittelijoita ja jalat vahvasti maassa pysyviä. Oli vankilanjohtajia, ja heidän esimiehiään, nimismiehiä, komisariota ja yliopisto-osaajia. Pidin ryhmän pääpiirteistään kasassa viikon. Joku lähti suuttuen välillä hakemaan happea ulkoa ja jonkun sanottiin itkien lähteneen kesken seminaarin kotiinsa. Yksi miellyttävimmistä ryhmäläisistä oli edesmennyt sittemmin suuronnettomuustutkijana muistettu Kari Lehtola. Jo silloin kovia kokenut Lehtola oli tasoittava henkilö ääripäiden välillä. Ehkä merkittävin syy kohtuulliseen onnistumiseeni tehtävässäni oli, että kaikki olimme siviiliasuissa ilman arvomerkkejä ja kaluunoita, joiden taakse joskus mahtuu täysin ammattiaan osaamaton henkilö. Joten Seppo, älä anna liikaa arvoa kaluunoille, vaan ihmiselle niiden takana.