OSUUSKASSASTA OSUUSPANKKIIN

Julkaisen kaksi vuonna 2013 julkkaistua blogikirjoitustani
osuuspankkikokemuksistani. Toinen myöhemmin julkaistava liittyy paremmin kunnan ostamaan vanhaan osuuskassa rakennukseeen. Totean vain; aika mennyt ei koskaan enää palaa.

Onko Osuuspankki enää paikallispankki?

Olen Osuuspankin jäsen kuten myös vaimoni. Maksaessamme aikoinaan osuusmaksun oli meillä käsitys Osuuspankin toiminnasta, että se on maaseutua ja siellä asuvien elinehtojen puolustaja.

Käsitystämme tuki erityisesti se, että vaimoni kotona oli perustettu Osuuskassa, jonka pohjalta oli muodostunut nykyinen paikkakunnan Osuuspankki. Vaimoni kodin kassakammarissa vaimoni isä, osuuskassan perustajajäsenenä hoiti vuosikaudet kassan asioita.

Olemme viime aikoihin asti ymmärtäneet, että pankkien toiminta varsinkin maaseudulla perustuu kaksipuoleiseen vuorovaikutukseen. Asiakas säästää rahaa pankkiin ja pankki asiakkaan tarpeiden mukaan antaa rahaa lainaksi tarvitsijalle.

Pankkitoiminta perustuu molempien osapuolten luottamukseen ja rehellisyyteen.

Erityisesti viimeaikaisissa keskusteluissa on korostettu liikelaitosten ja myös Osuuspankkien yhteiskuntavastuuta.

OP-Pohjola-ryhmän pääjohtaja Reijo Karhinen kertoi taannoin TV.ssä johtamansa liikelaitoksen loistavasta tuloksesta. Vähäisenä jäsenenä olin hyvilläni tapahtumasta, kunnes asemani jäsenyydestä muuttui rahan tarvitsijaksi.

Olimme onnistuneet vuosikymmenien aikana säästämään rahaa sen verran, että kun avautui mahdollisuus ostaa osuus vaimon entisen kotitilan metsämaista, päätimme toteuttaa kaupan.

Rahat kauppaan menivät lähes viimeistä senttiä myöten. Mutta hätäkös tässä. Olimme pankin jäseniä ja rahaliikenne oli hoidettu kokonaan Osuuspankin kautta. Luottoa pitäisi löytyä.

Lukuisten Helsingin kautta välitettyjen maksullisten soittoyritysten jälkeen pääsimme pankkivirkailijan puheille. Tarkoituksemme oli nostaa koskaan aikaisemmin käyttämäämme 1600 euron ”limiittiä” muutamalla tuhannella, kunnes eräästä toisesta puun myynnistä tulevat rahat ehtivät käyttöömme.

Koskaan eläissämme emme ole olleet velkaa pankille. Uskoimme elämäntapamme, ikämme ja pankin tiedossa oleva muu omaisuutemme riittävän vähäiseen luotonantoon, jos sitä vertaa esim. juuri maksamaamme kauppahintaan.

Näin ei käynyt. Osuuspankki vaati kiinteää omaisuutta takaukseksi pankille ”limiitin” korottamiseksi. Olin jo siihen langeamassa ja pyysin Osuuspankin kiinteistökeskuksesta Osuuspankille isännöitsijä todistuksen (51.09) asunto-osakkeesta. Tämän lisäksi pankki vaati säilytyslokerossa olevat osakekirjat haltuunsa. Myöskään henkilötakaus ei pankille käynyt. Lisäksi ”limiitin” kirjausmaksu olisi ollut 200 euroa.

Kävin asiasta paikallisen Osuuspankin johtajan kanssa tunnin pituisen keskustelun. Korostin hänelle, ettei paikallisilla henkilöillä ole mitään merkitystä asioitteni hoitoon. He ovat hoitaneet tehtävänsä ystävällisesti Helsingistä saamiensa ohjeiden mukaan.

Tämä korostui myös johtajan tapaamisessa. Tarjosin 51,09 euron tarpeettomaksi käynyttä kiinteistötodistusta, jota en ole edes nähnyt, pankin maksettavaksi. Se ei käynyt.

Jatkamme vaimon kanssa vanhalla ”limiitillä”. Jos rahaa tarvitsemme, lainaamme sitä naapurilta. Pankiltahan sitä ei ainakaan helpolla saa. Emme lainaa myöskään pikavippiyhtiöiltä. Vippien perintäyhtiössä on kuulemma myös OP  jollain tavalla mukana.

Jatkamme Osuuspankin asiakkaina. Onhan se ainoa pankki paikkakunnalla. Ainakin siihen saakka, kunnes lakkaamme tarvitsemasta 1600 euron vararahastoa.

Toteamme vain, ettei Osuuskankin jäsenyydellä tai asiakasuskollisuudella ole mitään merkitystä pankkiasioiden hoitoon asiakkaan puolelta. Samalla sanomme hyvästit käsitteelle paikallispankki ja pankin yhteiskuntavastuulle laajemminkin.

                                                    Veijo Tuunanen

                                                     Tohmajärvi.