Sudenkuoppia
Puhutaanpa
vähän "Lintmannin listoista". Tavallisen taatelin tallaajan
näkökulmasta. Hänhän ei tiedä taustoja ja suhtautuu asioihin juuri siltä
pohjalta kuin hänestä tuntuu. Niin kuin jotkut sanovat, että asiat ovat niin
kuin miltä näyttävät. Puhuttiinpa sitten mitä hyvänsä.
Listoilla
haluttiin ohjailla puheenvuoroja tietyille henkilöille. Se lienee fakta. Miksi?
Siitä on paheksujilla ja hyväksyjillä eri näkemys. Demariryhmässä eduskunnassa
on asia sovittu ja kuopattu. Miten syvään? Sen näyttää tulevaisuus.
Taatelin
tallaajalle listat jättivät kuvan kiireestä johonkin. Saattoi jäädä kuva siitä,
että kansanedustajatkin jaetaan eri arvoasteisiin ja sehän loukkaa puolestaan
äänestäjää jonka valintaa vaaleissa ei arvosteta.
Tulkinta,
että listat ovat jättäneet SDP:n kilpeen tahran, on väärä. Ei yksittäisen
henkilön mielipide tai toimi SDP:ssä
puoluetta nosta tai laske.
******
Demareilla
menee gallupeissa lujaa. Se enteilee menestystä tulevissa kuntavaaleissa.
Nykyisin näyttää, että puolueen menestys valtakunnan tasolla ohjaa tulosta
entistä enemmän myös kuntatason vaaleissa. Puolueiden johdon medianäkyvyyteen
näytetään uskottavan nykyisin jopa enemmän kuin puolueen ideologiaan. Kunnissa
puolueiden toiminta hiipuu sitä mukaa kuin töllöttimiin uskovat äänestäjät
istuvat mieluimmin sohvalla kuin lähtisivät mukaan esim. kunnallisjärjestöjen
toimintaan. Tällaisia viestejä olen kuullut mm. Tohmajärveltä. Ei töllöttimiä
yksin voi syyttää. Kyllä paikallisilla johtajilla on päävastuu, onko toimintaa
vai ei.
*****
Maakuntalehtien
ja erityisesti paikallislehtien vähäisyys on vienyt näkyvyyttä kunnallisilta
luottamushenkilöiltä. Jäljelle jääneiden lehtien omistus- ja taustaryhmät
ohjaavat mistä ja kenestä kirjoitetaan. Sosiaalinen media ei vielä varsinkaan
vanhemman väestön osalta ole täyttänyt paperilehden jättämää aukkoa.
Julkisuudessa
on omat suden kuoppansa. Tämä koskee nimenomaan valtakunnan tason politiikkoja.
Liika julkisuus saattaa herättää kuvan henkilön pyrkyryydestä. Sitähän taatelin
tallaajat paheksuvat. Otetaanpa kaksi
esimerkkiä runsaasta julkisuudesta. Toinen on Merja Mäkisalo-Ropponen Pohjois-Karjalasta ja toinen Antti Lindtman
Uudeltamaalta. Merja Mäkisalo-Ropponen on ahkera puhuja ja kirjoittaja.
Kuviakin julkaistaan hänestä runsaasti. Luottamustehtäviä on runsaasti. Mitä
pahaa tässä ei pitäisi olla. Ellei sellaiseksi nouse "liika" julkisuus.
Antti
Lindtmanin julkisuus tulee samoista asioista kuin Merja Mäkisalo-Ropposenkin
julkisuus. Lisäksi hänen korkea asemansa puolueessa ja eduskuntaryhmän puheenjohtajana
pitävät Lindtmanin takuu varmasti otsikoissa. Siis kaikki pitäisi olla hyvin.
Kysymys onkin, onko "liika" julkisuutta?
Mielestäni
on. Olen siitä hänelle henkilökohtaisesti kirjoittanut kirjeen. Se koski hänen
antamaansa haastattelua Maaseudun tulevaisuuteen. Pidin juttua
"kepun" ansana puhua metsäverotuksesta ja ottaa siihen kantaa
henkilötasolla ilman SDP:n kantaa asiaan. Kysyä myös sopii oliko julkisuuden
kannalta tarpeellista "avautua" suhteestaan kirkkoon Kotimaa lehdessä
kuuden palstan kuvin.
Liika
julkisuus hyväkin, ei takaa aina menestystä vaaliuurnilla. Esimerkkejä tästä on
paljon. Muistetaanpa Eino Poutiainen,
puolueensa keulakuva ja puoluesihteeri. Tai Matti Puhakka, oliko hän yksitoista
vuotta vai kertaa ministerinä. Luulen, että molemmat putosivat eduskunnasta kun
äänestäjät luokittelivat molemmat varmoiksi läpimenijöiksi ja äänestivät
"toiseksi" parasta.
Tietämättä
mitä mieltä Antti Rinne on jatkostaan SDP:n puheenjohtajana, totean taatelin
tallaajien edustajana. Jatkoon.
Veijo
Tuunanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti