Onko pakko, jos ei taho?

Meneillään ovat seurakuntavaalit. Olen ihmetellyt mistä nyt rahaa riittää vaalien mainostamiseen. Karjalaisessa oli mainokseen valittu koko pääsivu. Telkkari työntää mainosta ja muistutusta, ettei kala- ja kahvimainoksille jää tilaa.
Samaan aikaan on ennustettavissa, että mahtipontisesta mainoksesta huolimatta äänestysprosentti jää jonnekin alle 20 %:n. Miksi? Se on aiheellinen kysymys.
Tohmajärven seurakunta poistaa säästösyistä luottamushenkilöiden 10 euron kokouspalkkion. Se tietää jopa 30 euron vuotuista säästöä seurakunnalle luottamushenkilöä kohti / vuosi. Sanoisin tällaisen säästön puhuvan jonkin muun puolesta kuin järkevästä talouden hoidosta. Tämmöinen ei ole lillukan varsikaan esim. mitä kiinteistöjen hoitopuolella tapahtuu.
Seurakunta lämmittää ja ylläpitää rakennuksia, joilla ei juuri päivittäistä, eikä aina kuukautistakaan käyttöä löydy. Samaan aikaan ollaan myymässä seurakunnan omaisuutta, josta on tuloa ja varsinkin omaisuuden pysyttämistä seurakuntalaisten omaisuutena tuleville sukupolville.
Seurakunnan hyvänä palveluna seurakuntalaisten suuntaan tuskin voi pitää kirkkoherran viraston aukioloaikaa, joka on klo 9.00 - 12,00 välisen ajan.
Jäätyäni ilman seurakunnan virkamiesten ja luottamushenkilöiden tukea viime keväisessä Katri Helena raitti farssissa puolustaessani  Kirkkotien pysymistä tien nimenä myös Kemien keskustassa, päätin olla asettumasta kirkkovaltuustoehdokkaaksi. Eipä juuri ollut ehdokkaaksi pyytelijöitäkään. Puheet ainakin vaikeasti saatamista ehdokkaista ovat tältä osin kyseen alaisia.
Palatakseni otsikkoon. Pohdin onko pakko, jos ei taho. Varsinkin jos ei näe touhulle järkeviä perusteita.
Kaikesta edellä olevasta huolimatta käykää ihmiset äänestämässä aina kun siihen on mahdollisuus. Äänestyksessä on kuitenkin se demokratian ydin, jonka varassa asioita hoidetaan. Hyvin tai huonosti. Tai joskus molemmin puolin. Hyvin huonosti.