Veli Vallinoja 1932-2021. (muistokirjoitus HS.6.1.22)
Lisään oman muisteluni Velistä. Veli oli köyhän kodin lapsi, niin kuin meistä useimmat Tohmajärven sodan jälkeisistä lapsista. Oppikouluun piti päästä. Lähin sellainen oli Joensuussa. Muistan kun reppuselässä ja maitohinkki kädessä odotin Veliä lähtemään aamu kuudenjunalle. Vallinojassa kaikki tapahtui verkkaan. Junalle lähtökin. Varsinkin isä Maunon viikkorahan kaivu kukkarosta. Aikaa oli varattu kuitenkin kaikkeen tarpeelliseen. Veli joutui ja lähdettiin asemalle.
Ei kuitenkaan vielä. Kohta seisoimme Jaatisen ovenpielessä odottamassa Kyöstin mukaan lähtöä. Samat toimet kuin Vallinojassa, mutta ehkä hiukan nopeammassa tahdissa. Siitä patikoimaan junalle. Oli pakkasta tai satoi mitä satoi. Oppikoulua kävimme kaikki kolme. Tunsimme ylpeydellä olevamme Tohmajärven edustajia koulumaailmassa. Kyöstistä tuli opettaja ja Velistä diplomi-insinööri. No, minusta ei tullut kumpaistakaan. Olimme keskenämme yhteyksissä monella tapaa ja kaiken aikaa. Veli ja Kyösti monesti minua henkisesti tukien.
1960-luvun lopulla olimme Velin kanssa Sisu-autossa uramme huipulla. Tosin urakierron ääripäissä. Veli huipulla ja minä alku askelmilla. Veli johti Sisu-auton suunnitteluosastoa ja minä otin ensiaskeleita kouluttamattomana autoasentajana Sisun korjaamalla. Yhteytemme koko elämän ajan olivat milloin tiiviimpää, milloin hiljaisempaa. Niistä voisi kirjoittaa romaanin. Koko ajan meitä sitoi yhteen tohmajärveläisyys. Ei paikkakunnan nimeen vain liittyen, vaan enemmän yhteisiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin liittyen. Tämä tapahtui myös muiden tohmajärveläispohjaisten Helsinkiin siirtyneiden kohdalla. Paremmin pärjänneet eivät hylänneet huonommin onnistuneita. Kiitollisena tästä voin kiittää monta muutakin Tohmajärveltä lähtenyttä. Tässä kiitän Veliä.
Mitä meistä pysyvämpää jälkeemme jää kuin hyvät muistot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti