Korona selätetään, ei kuopata kokonaan
Ihminen on laumaeläin. Se seuraa mitä muut tekevät ja lähtee mukaan. Nimen omaan silloin, kun itsellä ei ole selvää ratkaisua tilanteeseen. Jokainen muistaa miten oltiin huolestuneita koronan alkuun vanhuksista. He saivat oikein oman nimikkoryhmän, riskiryhmä. Vanhuksista puhuttiin, rokotettiin ja eristettiin. Ja kas kummaa. Yksi riskiryhmäläinenhän se tätäkin juttua kirjoittaa. Kun onnistuttiin pitämään hengissä. Kiitos siitä.
Koronan aikana ollaan oltu huolestuneita milloin mistäkin. Riittääkö "turpasuojia", rokotteita ja hoitopaikkoja sairastuneille. Näytti riittävän. Alettiin huolestuja ihmisten toimeentulosta. Laajemmin sanoen heidän yrityksistään. Se hoitui lainan otolla ja tukien jaolla. Ainakin niille, jotka jakoon ehättivät ensimmäisinä. Huolen aiheet siirtyivät nuoriin ja koululaisiin. Siitä edettiin taide- ja urheilutilaisuuksiin. Kokeiltiin kokoontumisrajoituksia, turvavälejä ja karenssiaikoja. Kaikki näytti pelaavan. Onnistumisen takuuna oli rokottaminen, joka eteni pienen porukan älämölöstä huolimatta. Kun kaikki näyttää menevän hyvin, laumaihmisille tyypillistä ei ole kiittää onnistumisesta vaan keksiä syitä miten kaikki olisi mennyt vielä paremmin, jos ei olisi tehty niin vaan näin. Sitä sanotaan jälkiviisaudeksi. Pahimmillaan jälkiviisaus on sitä kun onnistumista yritetään vääntää epäonnistumiseksi. Tämä on tyypillistä suomalaisessa politiikassa juuri nyt kun persut ja kokkareet yrittävät koronan hoidossa väittää hallituksen epäonnistuneen.
Vanhuksista pitänee kirjoittaa muutama sana lisää. Taidan kuulua siihen ryhmään itsekin. Ensiksi pitää todeta, ettei meitä saa niputtaa yhteen. Meitä on moneen junaan ja asemallekin jää jotkut odottamaan uutta junaa. Kunto meillä vaihtelee vuodepotilaasta kuntourheilijaan ja varakkaasta vähävaraiseen. Toisin sanoen, mekin olemme yksilöitä tarpeinemme ja odotuksinemme. Varmaa yhteistä on vaan ikä. Korona toi keskusteluun vanhushuoltoon yksinäisyyden, kun hoitopaikat eristettiin muusta yhteiskunnan toiminnasta. Uskallan väittää yksinäisyyden olevan vanhuksille vanhushuollon yhteinen ongelma. Yksinäisyys on tunne ja se pohjautuu jokaisen henkilökohtaisiin muistoihin menneestä ajasta ja tämän päivän todellisuudesta. Yksinäisyyden tunne poistuu vain läsnäololla. Tapahtuuko se sitten vierihoidolla, vierailulla, kirjeellä, puhelinsoitolla kotona tai hoitokodissa, on saman tekevää. Vanhuksella on voimakas tunne-elämä ja halu olla mukana ainakin kuultuna hänen vanhoista kokemuksistaan. Yksinäisyyden poistaminen ei luulisi olevan vaikeaa omaisille eikä hoitohenkilökunnallekaan. Se ei vaadi koulutusta, vaan paikalla oloa ja kuuntelemista. Yksinäisyys on hylkäämistä ja hoidoista vähimmin toivottu.
Olin aikoinaan mukana perustamassa ja parikymmentä vuotta vankilahenkilökunnan edustajana Suomen Punaisen Ristin Vankilavierailija toiminnassa. Siinä vangille tarjottiin vierailijaa sellaisille vangeille, joilla puuttui yhteys ja vierailijat yhteiskunnasta. Vangille tarjottiin vain vierailija ilman mitään oppia, tavoitetta johonkin uskoon tai elämän ohjeeseen. Keskustelu tapahtui vangin ehdoilla ja hänen aiheistaan. Tärkeimmäksi näytti muodostuvan kuuntelu. Minusta näyttää, että tämän päivän vanhushoitoon tarvittaisiin vankilavierailija toiminnan tapaista toimintaa. Tiedän Suomen Punaisella Ristillä olevankin pienimuotoisena tällaista, mutta kenttää riittäisi muillekin kansalaisjärjestöille ilman puoluepoliittista tavoitetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti