Kulttuuri on muutakin kuin taidetta.
Puhutaan paljon kulttuurista. Jokainen omasta näkökannastaan katsoen. Paljon on myös heitä, jotka vain hymähtävät sanaa hienoston hömpötyksenä. Alkuaan kulttuuri merkitsi viljelyä. oliko se kyntöä, kylvöä ja sadon korjuuta? Ehkä. Minulle kulttuuri on olemista, tekemistä, rakentamista, elämistä ja elinympäristön tapahtumien huomioimista. Tärkeää on huomata kulttuurissa tapahtuneet ja tapahtuvat muutokset.
Ukkini aikoinaan oli seuramies. Sanottiin ukin lyöneen heinähangon pystyyn ja lähteneen pellolta kun näki vieraan tulleen talon pihaan. Heinäpouta ei ollut esteenä. Jokaista vierasta ennen tervehdittiin ja kysyttiin mitä kuuluu. Se ei ollut uteliaisuutta vaan tiedon tarvetta. Monesti vieras ehti ennen kuulumisten kysymistä kertoa terveisensä. Mistä on tulossa ja mihin menossa. Kahvitellessä kerrottiin säät, karjan, talon ja kylän tapahtumat. Se ei ollut juoruilua vaan ajankohtaista elämää. Ei ollut puhelinta saati kännykkää. Kulttuurin muutos edellä tapahtuneesta nykypäivään on iso. Jos nyt kysyt toiselta mitä kuuluu saat vastaukseksi, mitä se sinulle kuuluu. Lisäkysymys saa vastauksen, lopeta tai saat turpiisi. Kännykän tuijotus jatkuu keskeytyksettä.
Koulumaailmassa kuohuu. Siellä on paljon muutoksia entiseen. Kukaan ei tunnu olevan tyytyväinen nykymenoon. Ei opettajat, oppilaiden vanhemmat eivätkä oppilaatkaan. Koulukulttuurin muutos näyttää tapahtuneen. Alakouluun mennessä minulla oli selässä reppu. Siinä äidin laatimat eväsleivät ja maitopullo. Taskussa kankainen nenäliina. Kaikilla ei sitäkään. Kouluun mennessä käveltiin. Tullessa juostiin niin, että loppumaito pullossa kirnuutui voikokkareiksi. Martan sain vieruskaveriksi. Liekö saanut minusta tarpeekseen. Ei tullut toisena päivänä enää kouluun. Piti vuoden tauon. Opettaja Aino Oinonen opetti meitä sanomaan hyvää päivää. Pelkkä päivä ei riittänyt. Kumarrus, niiaus ja kiitos olivat tärkeitä asioita. Kenellekään ei tullut mieleen meluta, häiritä tai jättää opettajan ohjeet noudattamatta.
Koulukulttuuri on muuttunut. Pulpetit ovat hävinneet luokasta. Oppilaat näyttävät opiskelevan omaan tahtiinsa. Jokaisella on kännykkä. Ja tietenkin koko ajan käytössä. Opettaja näyttää sivultiselta. Koulussa melutaan ja kiusataan. Käytetään väkivaltaa. Aseitakin. Tähän on tultu. Kaikki ovat tyytymättömiä. Kukaan ei puutu muutoksen aikaan saamiseksi. Sehän olisi astuminen koulukulttuurissa askel kohti entistä. Ja luopumista jopa kännykästä.
Sisäministeri Mari Rantanen ps. ammatiltaan poliisi lupasi kouluihin poliiseja. Mitä koulupoliisi tekee? Tuskin poliisilla on valmiuksia opetukseen. Eihän poliisin ammattikokemus kansanedustajaksikaan ole tae tehtävässä onnistumisessa. Teen demareille käyttöön oman päätösehdotukseni. Luokkaan kuuluu opettaja ja oppilaat. Ei poliisit ja kännykät.
Kuten lukija lienee huomannut liittelen mielelläni asioita toisiinsa, vertailen ja yhdistän. Viisaat saattaisivat sanoa sitä assosioimiseksi. Minusta edellä oleva kirjoitukseni on perustelu sille, ettei kaikki uusi ole hyvää ihmiselle. Mutta ei vanhakaan. Elämän kokemukseeni sisältyy onnistumisia ja epäonnistumisia tasaisessa suhteessa. On lapio- ja tehdastyötä. Yrittäjyyttä ja kauluspaita tehtäviä. Olen kuljettanut hääpareja, rikollisia, lääkäreitä ja ruumiita samassa autossa. En kuitenkaan yhtä aikaa. En kaipaa sitä aikaa takaisin. Koulumaailmaa kylläkin. Vaikka siinä epäonnistuin eniten. Lukuun ottamatta opettaja Aino Oinosen ensimmäisen vuoden opetusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti