Kun muistetaan, tietää elävänsä
Julkinen terveydenhuolto on kiitoksensa ansainnut Tiina Karkkolaisen kirjoituksessa (9.7.) "Isäni saama saattohoito oli ensiluokkaista". Valitettavasti saattohoito kuvatussa muodossa tavoittaa toistaiseksi harvan Suomessa. Kiinnittäisin huomiota elämän loppuvaiheisiin ja kuolemaankin liittyviin asiakohtiin. Kysymyksessä on hyvästeistä, kiitoksista ja muistamisesta. Harvemmin enää puhutaan surusta. Sehän onkin lopulta tunnustamista toteutumatta jääneistä asioista.
Kuoleman tuntevat kaikki. Sen läheisyyden ja lopullisuuden olemassa olon aistii erityisesti vanhemmat ihmiset. Harva heistä pelkää kuolemaa. Moni meistä uskoakseni katsoo taakseen mitä eläessään on tullut tehtyä. Mitä hyvää ja mitä vähemmän toivottua. Päällimmäiseksi tuskin nousee taloudellinen menestys tai raha. Ei ns. pahat teotkaan. Kuoleman lähestyessä, näin uskon, muistelu kohdistuu läheisiin, puolisoon ja lapsiin. Yhteys elämään ja läheisiin vanhus tahtoo pitää loppuun saakka. Siinä ei ole tärkeimpänä kysymys hyvästeistä tai kiitoksista vaan mukana olosta ja muistamisesta.
Puhuminen vanhukselle, kosketus, kirje tai puhelinsoitto on parasta saattohoitoa vanhukselle, joka voi tapahtua ennen lopullista. Tällainen antaa paljon myös "saattajalle". Elämänrajan taakse ei vanhus kuule.
1 kommentti:
No, julkaisihan Helsingin Sanomat. Tosin 1,5 viikkoa lähetykseni jälkeen. Hätäilin tässäkin niin kuin monessa muussakin asiassa.
Lähetä kommentti