Kohtuuton moite ja kiitos rasittavat aivoja
Kun muistan, että tätäkin juttua ilmeisesti lukee järkevä ja ajatteleva ihminen, pitää muistaa, ettei kirjoita läpiä päähänsä. On helppo puuttua vähänkin poikkeavaan asiaan. Niistä syntyy lööpit ja on helppo kirjoittaa puolesta tai vastaan. Varsinkin jos kirjoitettavaan asiaan liittyy julkisuuden henkilö. Viime viikkoina on kirjoittajia, asiantuntijoita, haastateltavia, tietäjiä ja politiikkoja riittänyt ohjaamaan, paheksumaan ja tuomitsemaan tapahtumaa ja henkilöä, jonka nimeä en mainitse tässä yhteydessä. On turha kirjoittaa asiasta, joka on käsitelty asiallisesti ja vielä enemmän epäasiallisesti. Tuntematta todellisuutta.
Kirjoitan omasta päästäni. Kokemuksen ja sen tietämykseni mukaan, jonka pohjalta tätäkin juttua kirjoitan. Lähtöoletus on, että ihmiset pääosaltaan ovat samoilla valmiuksilla alkuaan varustetut. Jotkut kehittyvät fyysisiltä, toiset psyykkisiltä ominaisuuksiltaan toisia paremmiksi. Syntyy vahvoja ojankaivajia ja viisaita tiedehenkilöitä. Elin ympäristöllä ja koulutuksella tähän on vahva vaikutus. Tosiasia on, etteivät suutarit tahdo pysyä lestissään. Hyvänä esimerkkinä pidän itseäni. Olin hyvä haalariduunari, mutta halusin kauluspaita hommiin. Siinä touhussa oli leikki kaukana.
Halusin "kehittää" itseäni. Kahlasin kurssit, seminaarit, paneelit. Luin ja opettelin mitä luulin kravattihommissa tarvittavan. Osallistuin, joka poiki jäsenyyksiä, luottamushenkilöpaikkoja ja puheenjohtajuuksia. Sivutöitäkin siunautui enemmän kuin tarpeeksi. Olin haluttu, joka paikan höylä. Sain arvostusta ja minua kehuttiin. Vain aikaa ei tuntunut olevan riittävästi.
Kirjoitan ajasta, josta on kulunut 50 vuotta. Odotin ystävääni Helsingin rautatieasemalla. Kaikki hyvin, kunnes tunsin oudon olon. Pelkäsin menettäväni tajuntani. Kerroin poliisille, etteivät veisi putkaan, jos pyörryn vaan kutsuisivat ambulanssin. Ystävä tuli ja oudossa olossa pääsimme kotiin. Kohtaus meni ohi, mutta uusi muutaman päivän kuluttua työpaikalla. Nyt ohjauduin lääkärin tutkittavaksi, mutta mitään poikkeavaa kuin kertomani hän ei huomannut. Aloin tarkkailla itseäni ja huomasin pelkääväni kohtauksien uusimista. Pelkäsin paikkoja, joissa oli paljon tuntemattomia ihmisiä kuten torilla. Lopulta pääni tutkittiin yliopistollisessa keskussairaalassa kahteen kertaan, eikä sieltä löytynyt mitään. Silloin kukaan ei puhunut paniikkihäiriöstä. Mitään hoitoa en saanut. Itse älysin luopua kaikesta turhasta ja makailin vuoden ilman osallistumista mihinkään. Työni sentään tein.
Loppu toteamuksena ja kokemukseni perusteella uskon, että ihmisen aivot toimivat täydellä teholla luonnonvaraisesti. Aivoillakin on rajat, joita ei voi ylittää. Sellainen tapahtuu, jos aivoja jatkuvasti rasitetaan uudella "tiedolla" poistamatta sieltä vanhaa tietoa. Normaalisti aivojen "tyhjentäminen" tapahtuu ihmisen poikkeamisella normaalista käyttäytymisestään. Yleensä muutosta haetaan lomalla, levolla, "irrottelulla" mutta myös huonolla käyttäytymisellä. Tunnettu konsti on tarttuminen pulloon. Minulla se oli onneksi vain perjantaipullo.
Itseltään liikaa vaativa ihminen sairastuu ilmeisesti paniikkihäiriöön. Ennemmin tai myöhemmin. Aivot reagoivat puolustavasti, jos niiltä liikaa vaaditaan. Työpaineet synnyttävät paniikkihäiriöitä mutta kohtuuton kiitos hyvästä työstä rasittaa aivoja siinä kuin moitekin. Vastuullisilla ihmisillä on vaara ylittää aivokapasiteettinsa. Ihminen itse sitä harvoin huomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti