keskiviikko 16. heinäkuuta 2025

Tällainen kirjoitus ei kelpaa Mielipidesivulle

 Tämä odottaa julkaisemista.


Olen edelleen tarpeellinen


"Omaishoitajuus tuntuu elinkautiselta". "Paloin loppuun hoitaessani muistisairasta puolisoani". Tuossa kaksi Mielipidepalstalla nimimerkillä julkaistun kirjoituksen otsikkoa. Miksi nimimerkillä? Onko muistisairaudessa jotain salattavaa tai hoidossa hävettävää? Mielestäni ei.


Muistisairaan kanssa voi elää hyvinkin. Olen 90 vuotias ja kohta kolme vuotta olen ollut vaimoni omaishoitaja. Avioliittomme on kestänyt 68 vuotta. Tunnen myös vankilaelämää. Tein työurani vankilassa. Omaishoitoa ei voi verrata elinkautistuomioon. Vankilaan joutuu rikolliset. Muistisairaus liittyy usein vanhuuteen, mutta voi kohdata ketä tahansa.


Muistisairautta on vaikeusasteiltaan monta lajia. Myös lääkitys vaihtelee haitta-asteiltaan. Me omaishoitajat olemme taitoiltamme yksilöitä. Elämän arvomme voivat poiketa toisistaan. Odotukset , haaveemme ja kykymme eivät aina erotu todellisuudesta. Loppuun palamisen vaara on mahdollinen  omaishoitajallakin. 


Elämme vaimon kanssa suhteellisen onnellista elämää omassa kodissamme. Lähimuistin menetys ei ole vienyt tunne-elämää. Ilo, suru ja ikävä ovat jäljellä. Tunnen eläväni kun on tarpeellinen toiselle ja elämälle yleensä. Olen hyödyllinen vanhanakin. Tiedämme muistisairauden eri vaikeusasteet. Tulevia ei tiedä, eikä niitä kannata pelätä. Edessä voi olla siirtyminen johonkin hoitolaitokseen.


Omaishoitajan tuki tulee läheisiltä ja yhteiskunnalta. Palveluohjaajalla tuessa on merkittävä osa. Muistisairaan lapsilla on tärkeä asema muistisairaan elämään. Tunne-elämä pysyy, vaikka lähimuisti katoaa. Tervehdyskäynti tai soitto ja kysymys mitä kuuluu on tärkeää muistisairaalle ja hänen hoitajalleen.