Äitienpäivä juttuni kirjoitin jo huihai sitten. Nyt tulee muistelu eräästä äitienpäivästä.
Oli 70-luvun puoliväli. Olimme velipojan kanssa talkkareina Helsingissä viereisissä taloissa. Kaunis äitienpäivän aamu viritti ilmeisesti meidät molemmat muistamaan äitiämme nostaessamme lippuja salkoihin. Kello oli siinä seitsemän kieppeillä.
Siinä auringon paisteessa tuli kysyttyä, miten muistit äitiä. Tavalliset puhelin soitot olimme varautuneet tekemään, kunhan äiti herää Tohmajärvelle. Se tuntui vähältä. Kysäisin, mitähän jos lähdetään piipahtamaan äidin luona. Tähän velipoika, että mikä ettei.
Matkaa Helsingistä Tohmajärvelle oli sama silloin kuin nytkin. Edestakaisin n. 800 km. Reissuun oli käytettävissä aikaa ilta yhdeksään, jolloin liput oli laskettava. Kyllä se riittää kunhan ei kuhnailla.
Niinpä hyppäsimme Miniin ja matka kohti Tohmajärveä ja äitiä alkoi.
Mahtoi olla äidille yllätys kun molemmat pojat tulivat yhtäaikaa. Yleensä tuurasimme toisiamme talonmiehen töissä, emmekä tavanneet edes "sukujuhlissa", elleivät olleet Helsingissä.
Kahvit siinä ehdittiin ja tärkeimmät kuulumiset vaihtaa, kun oli lähdettävä paluumatkalle.
Nyt jälkeen päin ajatellessa tulee mieleen oliko tuossa reissussa mitään järkeä. Äiti ja velipoika ovat jo majan majoilla. Heidän kanssaan ei tullut reissun merkityksestä keskusteltua.
Mielestäni reissu oli ehkä elämäni tärkein reissu näin jälkeenpäin ajateltuna.
Oli 70-luvun puoliväli. Olimme velipojan kanssa talkkareina Helsingissä viereisissä taloissa. Kaunis äitienpäivän aamu viritti ilmeisesti meidät molemmat muistamaan äitiämme nostaessamme lippuja salkoihin. Kello oli siinä seitsemän kieppeillä.
Siinä auringon paisteessa tuli kysyttyä, miten muistit äitiä. Tavalliset puhelin soitot olimme varautuneet tekemään, kunhan äiti herää Tohmajärvelle. Se tuntui vähältä. Kysäisin, mitähän jos lähdetään piipahtamaan äidin luona. Tähän velipoika, että mikä ettei.
Matkaa Helsingistä Tohmajärvelle oli sama silloin kuin nytkin. Edestakaisin n. 800 km. Reissuun oli käytettävissä aikaa ilta yhdeksään, jolloin liput oli laskettava. Kyllä se riittää kunhan ei kuhnailla.
Niinpä hyppäsimme Miniin ja matka kohti Tohmajärveä ja äitiä alkoi.
Mahtoi olla äidille yllätys kun molemmat pojat tulivat yhtäaikaa. Yleensä tuurasimme toisiamme talonmiehen töissä, emmekä tavanneet edes "sukujuhlissa", elleivät olleet Helsingissä.
Kahvit siinä ehdittiin ja tärkeimmät kuulumiset vaihtaa, kun oli lähdettävä paluumatkalle.
Nyt jälkeen päin ajatellessa tulee mieleen oliko tuossa reissussa mitään järkeä. Äiti ja velipoika ovat jo majan majoilla. Heidän kanssaan ei tullut reissun merkityksestä keskusteltua.
Mielestäni reissu oli ehkä elämäni tärkein reissu näin jälkeenpäin ajateltuna.
1 kommentti:
juuri tuommoisissa reissuissa on järkeä!
Lähetä kommentti