1
Taksi ja vihkiminen yhteen sopii.
Tässä olisi tunti aikaa ja ukot ovat sekaisin kuin seinäkellot. Maitotilipäivinä käy usein tällä tavalla, ovat vanhemmat taksimiehet kertoneet. Rahat Osuuspankista saatuaan keräävät ukot porukan ja lähtevät Joensuuhun viinakauppaan. Silloin ei olla köyhiä eikä kipeitä. Ei ainakaan porukan silmissä.Ja tulomatkalla.
Matkaa olisi vielä 10 km, mutta aika käy vähiin. Puheista on vaikea päätellä kenen pihaan ensimmäisenä ajettaisiin. Kenelläkään juuri nyt ei olisi haluja ajaa kotipihaan. Vaimon ja kotiväen silmiin. Äkki yksi keksii Akkalan kaupan. On saatava kaljaa kyytipojaksi. Yritän estellä. Minulla olisi kyyti luvattuna puolentunnin päähän. Ei ole aikaa, jos Riikolaan halutaan ehtiä. Asialle eivät ukot anna merkitystä. Anna kyyti toiselle taksille, ehdottavat. Silloin keksin ratkaisun kyytiongelmaan. Akkalan kaupan vastapäätä on Vatasen Mikon taksi. Ehdotan ukoille, että jatkavat matkaa Mikon autolla. Sekavassa puheessa en saa selvää kannatetaanko ehdotustani vai vastustetaan. Kysytään, mikä se niin tärkeä kyyti on, että sinun pitää ajaa. Eikö meidän rahat kelpaa. Sanon kysymyksessä olevat hääkyydin pappilaan. No, sen osaa ajaa muutkin, on porukan mielipide. Aika alkaa olla lopullaan. Päätän sanoa syyn, miksi minun pitää ajaa kyseinen kyyti itse. Kysymyksessä on oma vihkimiseni Kirkkoniemen pappilassa. Ukot hämmästyvät ja keräilevät tavaroitaan auton lattialta. Toivottelevat onnittelujaan. Ymmärtävät kyydin tärkeyden, mikä osoittaa, että humalassakin ihminen osaa laittaa asiat tärkeys järjestykseen. Se selviää ukkojen lähtöhurinoissa.
Kiirettä pitää
Aikaa pappilaan ajoon ja vihkimiseen on reilut puoli tuntia. Seurusteluun Kirstin kanssa oli hurahtanut 6 vuotta. Siitä ainakin puolet kihloissa. Yhdessä ei asuttu. Oltiin meillä, heillä tai muualla. Se oli tullut meille tavaksi. Kunnes anoppi Hilja oli saanut tarpeekseen. Sanoi, että nyt se mulkkaaminen saa loppua. On parasta lopettaa tai mennä vihille. Totuus oli tullut eteen. Sanoin Hiljalle, että tilaa sitten vihkiminen pappilaan. Häitä en suostu viettämään. Toinen ehtoni oli, että meidän vihkiminen on oltava ennen siskoni Kaijan ja sulhasensa Jukan häitä. Luulin ehdoilla tilanteen rauhoittuvan. Ainakin joksikin aikaa. Näin ei tapahtunut. Anoppi tilasi vihkimisen pappilaan. Kolme päivää ennen siskoni häitä. Tämän hetkinen kiire ei johtunut anopista, ei vihkiajasta vaan siitä, että uutena taksiyrittäjänä oli ajettava kaikki kyydit mitä sai, myös omana vihkipäivänä. Oma osansa oli sillä, että auto oli ostettu viimeistä varapyörää myöten velaksi.
Niinhän siinä kävi, että morsiamelta ja muilta vihkimiseen osallistuvilta, joita olivat vain Kirstin ja minun vanhempani sekä Vuorikarin Liisa ja Yrjö, hermot pettäneet odotteluuni ja lähteneet Pulkkisen Topin taksilla pappilaan. Minulle oli varattu peseytymis- ja pukeutumisvarusteet valmiiksi. Pukukin levitetty sängyn päälle hengarista. Näytti, että ehtisin Kirkkoniemen pappilaan sovittuun klo 6:teen mennessä. Juuri ja juuri. Onneksi oli kuiva pakkasen purema keli. Ei liukasta eikä lunta. Paikalla pappilan rappusilla odotti morsian ja vihkiväki. Kiire helpottui.
Rovasti Siilas Leskisen viimeisiä vihkimisiä 2
Siirryimme rappusilta sisään. Minä ainakin jännityksen vallassa. Olin vanhan kansan kasvattama, jolle naimisiin meno ei ollut mikään rakkauden tai pikaisen oivalluksen täyttymys. Mikä se oli aiheutti jännityksen. Jotain tulin jättämään taakseni. Jotain uutta tuli tilalle. Mitä? Heitimme päällysvaatteet eteisen naulakkoon. Kenellä niitä oli. Rovasti tuli pyytämään saliin ja osoitti meille paikan tulo-ovemme eteen. Salin korkea kakluuni jäi oikealle puolelle. Kirsti ja minä saimme paikan keskeltä. Rovasti Siilas Leskinen asettui eteemme raamattu käsissään.
En muista laulettiinko tilaisuuden alussa, lopussa tai ollenkaan. Ajatukset, mikäli niitä oli, harhailivat todellisuuden ja harhan välillä. Kirkko ja uskonto opetuksineen vaikutti varmasti asiaan. En pohtinut onko vihkiminen tarpeen, turha vai seremonia meille. Vai vihittiinkö meidät vanhempien toivomuksesta ja tahdosta? Kirkkohäät eivät minusta olleet meille sopivia. Eivätkä hääjuhlat lahjoineen ja pönötyksineen. Minusta tuntui vihkiminen lupaukselta itselleni mennä liittoon itse valitsemani ihmisen kanssa. Sellaisen joka oli samaan valmis kanssani sekä jakamaan tulevan elämän hyvät ja huonot puolet. Tunsin ottamani vastuun tulevaisuudesta Kirstin kanssa. Siksi minun oli helppo vastata kun rovasti kysyi; tahdon.
Vihkiseremonia oli lyhyt. Kesti ehkä varttitunnin. Rovasti onnitteli kätellessään. Näin jälkikäteen ajatellen vihkiminen juuri näin voi olla eduksi parisuhteen kestämiselle. Uskon, että juuri vastuu on ollut kantamassa suhdettamme silloin kun meillä on ollut vaikeuksia. En ole höpöttänyt koskaan rakkaudesta. En silloinkaan kun Kirsti sitä on joskus kysynyt. Olen sanonut kyllä; rakastan, rakasta, mutta siihen se yleensä on jäänyt. Olen ajatellut rakkauden näkyvän toiminnassa, en sanoissa. Luulen vaimonikin siihen tyytyneen.
Isä ja äiti olivat omatoimisesti järjestäneet meille kahvitilaisuuden pappilasta tulolle. Siskoni ja Jukka muistaakseni olivat kahveilla. Vihkitilaisuuteen ei heitä toivottu. Äiti oli luvattu kutsunut veljensä Väinön Selma vaimoineen vihkikahville. Tulivat Järventakaa saakka Immosen Palin taksilla. Kirstin siskokaan ei ollut pappilassa eikä meillä kahvilla. Toivomustani pienistä häistä oli noudatettu. Ihmettelin kun ainoista kutsutuista toinen oli poissa. Vuorikarin Yrjö. Liisa vaimo kertoi Yrjön joutuneen Tohmajärven jäälle, jonne Leson pojista joku oli hukkunut jään pettäessä.
Kahvit juotuamme siirryimme Kirstin kotiin, jonne oli järjestetty saman lainen kahvitilaisuus. Nyt vieraisiin oli liittynyt Kirstin sisko Meeri perheineen. Väinö ja Selma olivat lähteneet kotiinsa. Rantasen tuvan uuninpankolla makaili vanha nainen ja mies. Sellaisia kierteli vielä niihin aikoihin pitäjillä. Olivat päivän tai pari talossa johon otettiin. Lepäsivät ja söivät mitä talosta tarjottiin. Kylällä tiedettiin, että Rantasessa ei köyhääkään kiertäjää jätetty ulos. Siellä uunilta he seurasivat juhliamme. En muista miten heidät kestittiin. Vuorikarin Yrjökin liittyi seuraamme. Kertoi hukkumisonnettomuudesta. Yrjö otti kamerallaan meistä hääkuvat. Ne ainoat. Sekin homma meni matalalla profiililla. Kahvittelun jälkeen siirryimme Liisan ja Yrjön kanssa uuteen pieneen kotiimme. Se oli muunnettu käytöstä pois jääneestä poliisiputkasta. Äiti Jenny ja isä Lassi olivat kustantaneet ja huolehtineet remontista. Yksi pullo oli varattu loppuillaksi. Se riitti. "Putkassa" elelimme Kirstin kanssa pari ensimmäistä yhteistä vuottamme. Ja yhteinen elämä on jatkunut eri paikoissa edelleen. Tuntuu, että 67 vuotta vihkimisen jälkeen alamme tuntea toinen toisemme. Onko yhteiselämä perustunut rakkauteen vai vastuuseen? Se lie loppu tulemana sama.
Tällä kertomallani en pyri osoittamaan kenellekään onnea tai onnettomuutta. Tämä on Kirstille ja minulle sopinut järjestelmä. Jokaisen on elettävä oman mallinsa ja valintojensa mukainen elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti