lauantai 21. joulukuuta 2019

Kuusi vuotta vanhaa joulutekstiä


Sunnuntai 22.12.2013.
Mittari näyttää +3,5 astetta. Taitaa sulaa lumet tykkänään. Takalasi autossa on paksussa töhnässä. Voisi pestä vaikka lätäkössä, mutta pesuharjat jäi mökille. Se on näitä kahden paikan ongelmia.
On siinä yksi hyväkin puoli. Jos sanat lähtee säkenöimään voi mennä hetkeksi rauhoittumaan toiseen osoitteeseen. Joskus on pitänyt kokeilla sitäkin. Tepsii.
Kaupassa piti käydä, vaikka eilen povasin, ettei tarvitsisi. Täysmaitoa tarvittiin  valkokastikkeeseen. Ei kuulema onnistu pestyyn maitoon. Näin, että lorautti kermaa täysmaidonkin sekaan. No, hyvää tuli.
Kaupassa näytti olevan enemmän asiakkaita kuin arkena. Kolmella kassalla paukuttivat vuoden parasta tulosta. Ilmeisesti.
Meikäläisellä on ollut tapana joka vuosi joulun seutuun syödä lipeäkalaa. Yleensä olen kaveriksi joutunut pyytämään jonkun kaveriksi. Niin nytkin. Pysyvä ihmissuhde ei ymmärrä lipeäkalan päälle enempää kuin sika hajuvedestä.
Tosin nykyään näyttää käyvän, että lipeäkalan syöjätkin ovat käymässä vähiin. Alkavat olla Kirkkoniemessä. Siksi onkin hyvä, että pari kaveria ovat minua huomattavasti nuorempia. Ruoka kaverit luulisi siis riittävän meikäläiselle muutamaksi kymmeneksi vuodeksi.
Sanovat lipeäkalan haisevan. Tuoksahtaa se vähän keitettäessä. Silloinkin mielestäni hyvältä. Koiralla sanotaan olevan 1000 kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä.
Naapurin ikäloppu Emilia jaksaa lähteä parikolme kertaa päivässä kävelemään. Lähtiessään se haukahtaa ikkunamme kohdalta tervehdyksensä, että elossa ollaan ja kävelylle lähdössä. Liekö lipeäkalan keitossa syy, että Emilian tervehdys jäi pelkäksi yritykseksi. Jokin raja näyttää olevan koirallakin mitä sen hajuaisti kestää. Hyvästäkin hajusta.
Illan katselin ja kuuntelin Joulumielelle konserttia. Ja kyynelehdin. Vanhemmiten olen huomannut herkistyväni. Varsinkin sairaat lapset ovat heikko kohtani.
Huomaan miten hyvin ja helpolla olen päässyt näissä asioissa elämässäni. Vaikkeuksia on toki ollut, mutta miten pieniä, oikeastaan olemattomia, jos niitä vertaa vaikkapa eilen televisiossa esitettyihin lasten sairauksiin.
Jotenki tunnen häpeää entisistä ajatuksistani, joita paisuttelin ”vaikeuksissani”. Tunnen nöyryyttä ja kunnioitusta niitä vanhempia kohtaan, jotka jaksavat taistella sairaiden tai vammaisten lastensa rinnalla vuosi kausia. Samalla ihmettelen mikä kestävyys löytyy lapsesta jo ensimmäisistä henkäyksistä asti.
Vaikeuksissa elävät lapset ja heidän vanhempansa tarvitsevat kaiken tukemme, jonka voimme heille antaa henkisisti ja taloudellisesti.
Vielä yksi joulupakina.....

Ei kommentteja: