Edellisestä kirjeestäni on ehtinyt kulua kuusikymmentä vuotta. Sen lähetin armeijasta. Tätä kirjettä et voi saada. Onhan poismenostasikin kulunut kohta kolmekymmentä vuotta. Äitien päivä herkistää muistamaan äitiä.
Luulen meidän perheessä vietetyn perinteisellä tavalla äitien päivää. Kortit ja kukat ja tarvittava halauskin, ainakin lapsena tuli tehtyä. Myöhemmin kukat tai vähintäinkin soitto äidille tuli juhlinnan merkiksi.
Parhaan äitien päivä muisto minulle jäi, kun veljeni kanssa Helsingistä kävimme äitiä tervehtimässä päiväseltään. Kukkia ei tainnut olla sillä kertaa, mutta tervehdykset ja kahvit Suomen lipun noston ja laskun välillä ehdittiin äidin luona nauttia. Olimme molemmat silloin talonmiehinä ja lippuhommat oli hoidettava minuutilleen.
En muista sanoinko koskaan rakas äiti. Rakas sana yleensä ei kuulunut sanavarastoomme lapsena, ei nuorena eikä vanhemmallakaan iällä. Meillä tykättiin, jos piti tunteita ilmaista.
Emme koskaan puhuneet siitäkään tuotinko äidille huolta ja harmia. Äiti ei ottanut sellaisia asioita esiin. Tiedän äidin toivoneen, että minusta olisi tullut ehkä pappi tai upseeri. Jo kouluaikana äiti joutui luopumaan niistä haaveista. Loukkasinko äitiä, kun viisikymppisenä sanoin olevani hyvilläni, ettei pullut kumpaakaan.
Olen tiennyt kauan, että minun on oltava ylpeä äidistäni. Harva äiti tyytyy lapsiensa suhteen siihen mitä lapsista lopulta tulee. Tai ei sentään. Tulihan meistä kaikista kolmesta ihmisiä. Itsensä ja perheensä elättäjiä. Uskon sen olleen äidin lopullinen haave meistä ja se on kutakuinkin toteutunut.
Tähän loppuun kirjoitan osion, joka on vain äidilleni tarkoitettu.
Muistatko äiti kun tulit Joensuuhun, jossa siihen aikaan jouduin viikot koulun takia asumaan. Tulin sinua vastaan junalle Joensuun asemalle. Olin kymmenvuotias ja imenyt jo muutaman kuukauden Joensuun Klassillisen Lyseon tarjoamaa sivistystä.
Olin oppinut, että on niin sanottuja parempia ihmisiä ja sitten muita. Samalla tavalla näyttivät jakautuvan oppilaatkin Lyseossa. Itseni arvelin kuuluvani parempien lasten joukkoon, kun kerran olin päässyt lyseoon. Sinusta äiti en ollut aivan varma. Näytit maalaiselta. Eikä vaattesikaan olleeet kaaupiaiden ja opettajien vaatteiden mallisia.
Siksi menin aina kulkiessamme pitkin Siltakatua kadun toiselle puolen jota sinä rakas äiti kuljit. Kun tulit luokseni, vaihdoin kadun toiselle puolelle. Muka näyteikkunoita katsomaan.
Nyt huomaan miten opetit minua silloinkin. Et sanonut minulle mitään, vaikka varmasti huomasit miten välttelin sinua.
Opetit, ettei ihmistä saa huonoista vaatteista tai opin puutteesta arvioida. Alkuun häpesin käyttäytymistäni, kunnes huomasin äiti sinun opetuksesi. Annoit aikaa minulle nähdä, mikä on oppi joka menee perille. Kiitän opeistasi, jotka annoit minulle turvaksi elämän varrelle.
Vain äiti pystyy antamaan oppia lapselleen , joka kestää kehdosta hautaan. Kiitos siitä rakas äiti. Ja pidinhän minä sinusta, vaikka en ennen sanotuksi saanut.
Luulen meidän perheessä vietetyn perinteisellä tavalla äitien päivää. Kortit ja kukat ja tarvittava halauskin, ainakin lapsena tuli tehtyä. Myöhemmin kukat tai vähintäinkin soitto äidille tuli juhlinnan merkiksi.
Parhaan äitien päivä muisto minulle jäi, kun veljeni kanssa Helsingistä kävimme äitiä tervehtimässä päiväseltään. Kukkia ei tainnut olla sillä kertaa, mutta tervehdykset ja kahvit Suomen lipun noston ja laskun välillä ehdittiin äidin luona nauttia. Olimme molemmat silloin talonmiehinä ja lippuhommat oli hoidettava minuutilleen.
En muista sanoinko koskaan rakas äiti. Rakas sana yleensä ei kuulunut sanavarastoomme lapsena, ei nuorena eikä vanhemmallakaan iällä. Meillä tykättiin, jos piti tunteita ilmaista.
Emme koskaan puhuneet siitäkään tuotinko äidille huolta ja harmia. Äiti ei ottanut sellaisia asioita esiin. Tiedän äidin toivoneen, että minusta olisi tullut ehkä pappi tai upseeri. Jo kouluaikana äiti joutui luopumaan niistä haaveista. Loukkasinko äitiä, kun viisikymppisenä sanoin olevani hyvilläni, ettei pullut kumpaakaan.
Olen tiennyt kauan, että minun on oltava ylpeä äidistäni. Harva äiti tyytyy lapsiensa suhteen siihen mitä lapsista lopulta tulee. Tai ei sentään. Tulihan meistä kaikista kolmesta ihmisiä. Itsensä ja perheensä elättäjiä. Uskon sen olleen äidin lopullinen haave meistä ja se on kutakuinkin toteutunut.
Tähän loppuun kirjoitan osion, joka on vain äidilleni tarkoitettu.
Muistatko äiti kun tulit Joensuuhun, jossa siihen aikaan jouduin viikot koulun takia asumaan. Tulin sinua vastaan junalle Joensuun asemalle. Olin kymmenvuotias ja imenyt jo muutaman kuukauden Joensuun Klassillisen Lyseon tarjoamaa sivistystä.
Olin oppinut, että on niin sanottuja parempia ihmisiä ja sitten muita. Samalla tavalla näyttivät jakautuvan oppilaatkin Lyseossa. Itseni arvelin kuuluvani parempien lasten joukkoon, kun kerran olin päässyt lyseoon. Sinusta äiti en ollut aivan varma. Näytit maalaiselta. Eikä vaattesikaan olleeet kaaupiaiden ja opettajien vaatteiden mallisia.
Siksi menin aina kulkiessamme pitkin Siltakatua kadun toiselle puolen jota sinä rakas äiti kuljit. Kun tulit luokseni, vaihdoin kadun toiselle puolelle. Muka näyteikkunoita katsomaan.
Nyt huomaan miten opetit minua silloinkin. Et sanonut minulle mitään, vaikka varmasti huomasit miten välttelin sinua.
Opetit, ettei ihmistä saa huonoista vaatteista tai opin puutteesta arvioida. Alkuun häpesin käyttäytymistäni, kunnes huomasin äiti sinun opetuksesi. Annoit aikaa minulle nähdä, mikä on oppi joka menee perille. Kiitän opeistasi, jotka annoit minulle turvaksi elämän varrelle.
Vain äiti pystyy antamaan oppia lapselleen , joka kestää kehdosta hautaan. Kiitos siitä rakas äiti. Ja pidinhän minä sinusta, vaikka en ennen sanotuksi saanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti